Huomaa hyvin, että on lomasesonki ja, että ollaan ns. Lomanviettopaikoilla …viime yönä alakerrassa oli bileet, me ”vanhukset” herätettiin kahden aikoihin siihen, että musiikki soi ja kuului kova-äänistä puhetta … Baarit taisivat olla menneet juuri kiinni 😉 joku sitten varman kävi sanomassa, hiljaisuus laskeutui hotelliin…

Käytiin aamun avauksena paikallisessa labrassa antamassa Jukan verinäyte. kaikki on kunnossa ja voidaan jatkaa matkaa, emmekä joudu palaamaan Hastinkiin ennen perjantaita HYVÄ!

Täällä Taupossa on Huka Falls nimiset putoukset, jotka oli merkitty katsomisen arvoisiksi, käytiin tsekkaamassa, hienot oli kuohut, mutta eivät olleet mitään verrattuna Argentiinan Iguatsun putouksiin. Onneksi kävelymatka parkkipaikalta ei ollut kovin pitkä, tauotetuna onnistui hyvin. Jukan pitääkin kävellä noin tunnin, parin välein, lääkärin ohje.

Nämä uusiseelantilaiset ovat jossain määrin uskonnollisia, vähän niinkuin amerikkalaisetkin. Parkkipaikalla yksi nuorehko pariskunta pysähtyi Jukan kohdalle ja kysyi mitä on tapahtunut? Jukka kertoi onnettomuudesta, jolloin kaveri kysyi, että voiko hän rukoilla Jukan puolesta, ei siinä voinut oikein muuta kuin antaa hänen se tehdä. Hyvää tarkoitti…

Mies rukoili ja piti Jukan paketissa olevasta kädestä kiinni, kosketti välillä murtunutta lonkkaa ja ”Ou Lord, I ask your mercy to this man, help him…” puhetta kesti ja kesti, minä mietin, että miten kauan tämä jatkuu, seisomme siinä keskellä parkkipaikkaa. Olisimpa kehdannut ottaa valokuvan… mies lopetti ja jutteli hetken kaikenlaista muuta, kysyi miltä tuntuu, auttoiko, odotti kenties ihmettä (kepit nurkkaan, JIHUU ja kävelemään, anteeksi minun mielikuvitukseni). Jukka korrektisti, että ei vielä voi tietää, täytyy katsoa, täytyy odotella ennen kuin voi sanoa, jonka jälkeen nainen ja mies yhdessä vielä hetken rukoilivat, pitäen Jukasta kiinni.

Kiitimme ja toivotimme Hyvää Uutta Vuotta, karkasimme autolle, kuumuuteen vedoten…

Ennen matkan jatkamista Tauposta, kävimme vielä katsomassa alueen tulivuoriperäiset, rikinkatkuiset tupruttelut, mutta eivät olleet ollenkaan Rotoruan veroiset. Täällä vähän heinät heiluivat, kun vaaleaa höyryä nousi maasta, silti joka puolella oli varoitusmerkkejä.

Taupon alapuolella on muutama vuori, osan pitäisi olla jopa tulivuoriakin. Niiden ohi ajaessa huomasimme, että yhdessä niistä oli ihan selvästi alkamaisillaan jonkinlainen purkaus, ainakin sen verran kovat savut sieltä nousivat. Pysähdyimme yhdelle levähdyspaikalle ottamaan tupruttelusta kuvia, paikalla oli muitakin samoissa puuhissa ja lisää väkeä tuli.

Jossain vaiheessa ohitsemme pyyhälsi poliisiauto pillit ulvoin ja kääntyi tulivuoren suuntaan menevällä tielle. Hitsi, jännää! Ei viitsitty (kehdattu) mennä perään…

Toisen vuoren, Rue Pehu, lumsella huipulla on laskettelukeskus, ei kuitenkaan niitä ympärivuotisia paikkoja, sellaisia joissa kesälläkin pääsee laskettelemaan, mutta kuitenkin.sen verran upea, että ajelimme katsomaan.

En ole tainnut muistaa kertoakkaan, että kun alkumatkasta metsästimme niitä Kiwejä, paikallisia lintuja, ovat ne luonnossa melko harvinaisia ja kaiken lisäksi yö-eläjiä. Me bongattiin silloin muutama kalkkuna, sorsa ja taisi mukana olla joku papukaijakin, muka Kiwejä ;). Mutta nyt on todisteita niiden olemassa olosta, tien vieressä oli liikennemerkki, jossa pyydettiin ajamaan hitaammin ”Kiwien yöllinen tien ylityspaikka”. Sellaisen tyypin kun oikeasti saisi kuvattua 😉

Ja täältäkin löytyi tietysti Golf-kenttä, sen hienon Club-rakennuksen pihalla oli meneillään häät. Tyylikäs pari, morsiammella oli musta, kulta-koristeinen, pitkä puku, näytti siltä, että häävalssikin tanssittiin siinä rangella. Golf-bändejä ei heillä kyllä huomattu.

Vähän matkan päässä oli muita pelaajia, pelkissä farkuissa, ei ruutu-pöksyjä, tällä kentällä on pukeutuminen villiä ja vapaata.

Ajeltiin ihan ylös katsomaan hissejä, olimme kilometri tolkulla kytänneet lumihuippuja ja yrittäneet bongata hissejä. Löytyiväthän ne, tavalliset kahden istuttavat tuoli-hissit. Parit pakolliset valokuvat ja takaisin alas.

Matka jatkuu, edessä reilun 200:n kilsaa ajo New Plymountiin, itäiselle rannikolle. Keli hyvä, ei liian kuumaa, upeat maisemat, laaksoja, kukkuloita, katsottavaa…

No olihan se pitänyt tien nimestä arvata. Kartassa reitti näytti isolta tieltä ja suht koht suoraltakin. Täällä ei voi luottaa siihen miltä kartassa näyttää, minkä paksuinen viiva on, eli tien kunto ja koko saattaa vaihdella, vaikka tie on merkitty samalla lailla kuin Highway. Mutta tämähän oli Highway! Tosiaankin, ”World Fogotton Highway” kyllä nyt jälkeenpäin naurattaa…

Ajelimme 220:n kilometrin matkaa kuusi tuntia, ylös ja alas, ylös, alas, välillä subtrooppisessa viidakossa (palmuja, jättiläis saniaisia, kaikenlaisia köynnöskasveja, niin tiivistä, että ei ihan hevillä läpi pääse), välillä killuttiin vuoren nokalla kaksi metriä leveällä hiekkatiellä. Eikä muuta liikennettä, onneksi toisaalta, sillä rinteistä oli pudonnut kiviä, ohitus olisi ollut kaiken kaikkiaankin hankalaa. Pikkasen pisti miettimään, että jos nyt jotain sattuisi… World Fogotton Highway, Highway tosiaan HEH HEH

Ilta kun alkoi pimetä, tiekin parani hiukan, muuttui takaisin asfalttitieksi, onneksi. Pimeässä ajellessa näimme muutaman tosi kornin jouluvalaistuksen, mutta kun oli niin mutkainen tie, eikä kunnon penkereitä, ei voitu pysähtyä kuvaamaan. Oli pukkia ja poroa, oli kaikki katon reunat, ikkunan pienet, talon nurkat… kaikki oli valoilla koristeltu

Päästiin perille, mutta vasta 23.00 pintaan, nälkä kurni vatsassa, eikä täällä ole ruokaravintolat enää auki. Pakko tyytyä hampurilaisiin, sinä se hieno Uuden Vuoden -illallinen hyvien viineineen. Itseasiassa, otimme eväät mukaan ja söimme hotellihuoneessa viiniä juoden ja televisiosta Sydneyn upeaa ilotulitusta katsellen. Täällä taisi kuulua yksi ”piuuuu”, valoa ei nähty kun verhot oli kiinni. Mutta viini oli hyvää 😉

Tuo mainitsemani Sydneyn Uuden Vuoden -ohjelma on sellainen, mitä olen joskus katsonut Suomessakin, siihen oln kerätty pätkiä paikoista, missä milloinkin vuosi vaihtuu. Käsittääkseni se kestää täällä tuon 13-14 tuntia, mikä maailman kellon kierto on. Suomessa se on muutaman tunnin ohjelma.

Potilas Nieminen nukahti alta aikayksikön, sen verran kova on lääkitys, että uni maittaa 😉

Nyt sitten tavarat kasaan, tänään matka jatkuu!

Koukkasin Jukan luo kahvilan kautta, miten joku voi sanoa, että täällä Uudessa-Seelannissa olisi halpaa? Kahvi sairaalan kanttiinissa 2 NZD, murukahvi! Erikoiskahvit 4-6 NZD! Minusta ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessakin.

Jukka pirteänä, hymy korvasta korvaan, on kammannut tukankin 😉 siinä sitten istuttiin ja odoteltiin…

Aamu-hoitaja kävi näyttäytymässä, oli iloinen meidän puolesta, ensimmäinen lääkärien kierros, uusia lääkäreitä mukana, käytiin tapahtuneet ja tilanne läpi, hoitaja kävi tuomassa lääkkeitä jutteli mukavia, toinen lääkärien kierros, jossa saimme Jukalle luvan poistua sairaalasta, apuhoitaja tarjoili kahvia ja jutusteli kaikenlaista, siivooja kävi tyhjentämässä roskikset ja jutteli jonkin aikaa, omalääkäri kävi kertomassa hoito/lääke-ohjeita, sairaanhoitaja toi reseptit ja kertoi missä on apteekki, ohjeita, ohjeita… , apuhoitaja toi ruoan, minullekin tarjottiin, osastolääkäri kävi moikkaamassa, omalääkäri vielä ohjeistamassa, sairaanhoitaja kävi… LOPULTA sairaala-avustaja vei Jukan rullatuolilla ulko-ovelle HUH HUH siis paikalla pyöri kymmeniä ihmisiä, kaikilla oli aikaa pieniin mukaviin huomioimisiin, kaikki olivat iloisia… KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!

Oli muuten ihan julkinen sairaala, eli ei maksettu mitään!

Tuon kaiken hulinan välissä minä kävin kaupungilla ostamassa matkalaukun, jota sitten yksin pystyn liikuttelemaan, tuosta keppimiehestä ei ole apua siihen hommaan. Ja onneksi olemme vähällä tavaralle liikkellä, saadaan suurinpiirtein kaikki mahtumaan matkalaukkuun;)

Toinen asia mitä yritin hoitaa, oli vuokra-auto, ei onnistunut KÄÄK kävin kahdessa paikassa … EI autoje … Sairaalaan palattuani, kaivoimme netistä auton, löytyi lentokentältä, taksilla Napieril lentokentälle ja menoksi!

Jukalla on kaksi keppiä, toinen sellainen, millaista en ole ikuna nähnytkään, siis jonkinlaiset kyynärsauvat. Niillä se sitten mennä ”vilistää”.

Lähdimme ajamaan kohti Taupoa, matkaa ekalla päivälle noin 150 kilsaa.
Kyllä on villiä ajaa väärällä puolella, brätkällä se sujui helpommin. Aluksi tuntui, että olen koko ajan keskellä tietä, vaikken ollutkaan. Ylös vuoristoon noustessa ne tiukat neulansilmät olivat haasteellisia, etenkin jos vastaan tulee joku, tuntuu, että tila loppuu. Jonkin ajan päästä, yllätys, yllätys, siihen alkoi tottumaan.

Päästiin perille ja majapaikkammekin löytyi, melkein keskustassa, no kaikki on suhteellista, rantatiellä, meri tien toisella puolella. Majoituspaikkoja on tosi vaikea saada, olemme hyödyntäneet Alin suhteita, hän on niitä meille hommannut. Näkyy muuten todellakin, että on loma-sesonki, ei meinaa minnekään mahtua!

Kamat kämpille ja syömään, tällä kertaa Italiailaiseen, hyvä valinta… Ravintolassa tapahtui korni välikohtaus, nuori venäläispariskunta tilasi ruoat, naiselle ruoka ei kelvannut, oli jotain vanhaa yogurttia.. Mikä lie vikana. Ei siinä mitään, mutta vastaavia ravintolanäytelmiä venäläisten kanssa on nähty aikaisemminkin, tilataan ruokaa, mistä ei tiedetä edes mitä se onnut ja kun ei ole mieluista, aletaan syyttämään kokkia… Niinpä, voihan ruoassakin olla jotain vikaa, mutta kun kuvio on tuttu. Kovaan äänen melttausta ja niskoja nakellen ulos…

Näistä Uuden-Seelannin teistä sen verran, täällä on kolme perusnopeusrajoitusta: 50 kaupungissa, 70 kaupunkiin tultaessa ja 100 kaikkialla muualla. HITTO, tuo satanen vuoristossa on vitsi, oikeasti, jos pystin menemään kuuttakymppiä, niin todellinen suoritus! Siis vaikka ajaisin oikealla puolella ja omalla brätkällä tai autolla, niin en kykenisi ajamaan kuuttakymppiä lujempaa!

Toinen juttu on teiden liittymät, voi hitsi millaisia liittymiä, täällä todellakin on satasen teitä, moottoriliikenneteitä, joihin tullaan stopin takaa, eikä aina ole niitä kiihdytyskaistoja, aika hurjaa…

Aamuiset terveiset!

Pisti helkkaristi ärsyttämään kun kävin aamutuimaan Iltasanomien sivuilla, laitoin sinne kommentin heti jutusta kuultuani, kommentoin ihan ensimmäisenä, eikä sitä ole julkaistu! Kaikenkarvaiset puskasta nimettömänä huutelivat saavat äänensä kuuluviin.

Tuli muuten sellainen mieleeni, että jos ihmettelette välillä huonoa suomeani, ”auttaa” minua siinä automaattinen kirjoittaja, mikä muuttelee tekstejäni. Tosi villejä tulkintoja välillä 😉 minulla ei aina ole valtaa päättää kirjoitetaanko isolla vai pienellä…

Jos haluat kommentoida täällä blogissa, löytyy aina jutun alareunasta puhekupla kommentointia varten.

Aamulla menin taas Jukan iloksi sairaalaan, sillä on kaksi huonekaveria, toinen Denis, hän on pudonnut katolta viidestä metristä, selkänikamat kasattu yhteen raudoilla, joutuu olemaan sairaalassa 6-7 viikkoa. Hiljainen kaveri, katselee telkkaria koko ajan, leffoja ilmeisesti.

Michael, liukastunut portaissa, selkää myös kasattu raudoilla, joidenkin nikamien väliin hän pumppaa aina välillä ilmaa, pienellä röökiaskin kokoisella laittella, josta menee letku sinne nikamien väliin. Ekan kerran kun näin hänen kävelevän, ihmettelin, että miksi hänellä on kannettava mikki, se kone on röökiaskin kokoinen ja sitä pidetään selän puolella housunpännissä, samalla lailla kuin telkkarissa näkee juontajilla ja muilla, korvan takaa tulee sitten se mikki.

Michael on mukava kaveri, hän esimerkiksi kertoi kolaripaikasta, että siinä on jopa tietä siirretty, kun se on niin vaarallinen paikka, laitettu enemmän kurveja, että vauhdit putoisivat. No niitä liikennemerkkejä siinä riitti tosiaan, oli vaikka minkälaista! Toinen homma on se, että kaistaviivat menivät miten sattuivat, vanhat ja uudet, valkoiset ja keltaiset viivat, poliisi oli sanonut jollekin, toinen sairaalassa olija kertoi, että ihmiset sekoilevat niiden viivojen kansa, ajavat väärissä paikoissa. Kolmas homma on ne kaikenlaiset kaiteet, metalliset ja betoniset, mitkä estivät näkyvyyttä… No hurja paikka joka tapauksessa, siinä on ajettu kuolonkolarilkin joku aika sitten… Ketä se nyt sitten lohduttaa …

Täällä on muuten satanut 4 päivää, ihan tämän meidän stopin ajan, tänään en lähtenyt kaupungille, se on nähty. Hastings on pieni kaupunki, ihan kiinni Napierissa, asukkaista taitaa olla aika iso osa maoreja, ainakin katukuvassa näyttää siltä. Olen kävellyt sitä pääkatua muutamana päivänä, istuskellut kahviloissa ja kierrellyt kaupoissa, EN OLE VARSINAISESTI SHOPPAILLUT!

Napierin ja Hastingin aluetta on rakennettu aika paljon uusiksi 1990-luvulla jonkun takia (maanjäristyksiä? Noloa, en muista), keskustojen rakennukset on tehty ArtDeco-tyylisesti, etenkin Napierissa ne ovat hienoja. Täällä kaikkialla tuntuu olevan melko matalaa rakennuskantaa.

Iltapäivällä soitin sille ihanalla naiselle, joka poikkesi minua katsomassa kolarin jälkeen, luettuaan siitä lehdestä. Val tuli hakemaan minut heille kylään, illalliselle. Sinne minä sitten punkesin, ihan ventovieraiden ihmisten luo! Valilla on neljä lasta, yksi tyttö asuu kotona, on kavereiden kanssa jossain Etelä-saarella, poika, joka on tyttöystävän kanssa Buketissa, tyttö, joka asuu Ruotsissa, opiskelee Upsalassa ja poika, yllätys-yllätys, asuu Hanna-nimisen tytön kanssa ja opiskelee Jyväskylässä!

Kotona oli myös mies, kaksi kissaa ja koira ja Ruotsissa asuvan tytön poikaystävän pikkuveli tyttöystävineen. Ei tämä ollut kuulemma ollenkaan poikkeavaa, että heillä olivat nämä ruotsalaiset nuoret, heillä on ollut vaikka minkämaalaisia nuoria asumassa. Iso talo ja piha, uima-allas, vaurasta asuinaluetta. Läheltä oli myyty jokinaika sitten jonkun tutun talo, hinta 750.000 NZD, noin 550.000 €.

Ihana ihminen, aivan mielettömän sydämellinen tyyppi tämä Val, hänen miehensäkin oli tosi mukava tyyppi. Mies, jonka nimeä en muista, tiesi vaikka mitä Euroopasta, oli käynytkin siellä useamman kerran. Siellä me sitten istuttiin ja juteltiin kaikenlaista, juteltiin esim Maorien kielestä ja hänellä oli maori-englanti-sanakirja ja sieltä löytyi Kata, mika tarkoitta korttia. Maorien kielessä ei ole kaikia kirjaimia, ei ainakaan c:tä, g:tä, j:tä, s:ää, z:taa, melkein kaikkien tilalla käytettiin k:ta, esim garage, on jotain kakarakakake, tai sinne päin HÖH tai ei sitten ihan, mutta tuolta se kuulosti 😉

Val vei minut ajelulla, esitteli paikkoja ympäristöstä, muutama hieno viinitila näkyi, tosi kaunista aluetta. Syötiin vielä tuhti illallinen.

Tulin sairaalalle takaisin lähempänä kymmentä, kaikki paikat oli lukossa, mutta vartija vei minut vielä moikkaamaan Jukkaa ja saatteli vierastalolle.

Oli muuten iltalehdessäkin ollut juttu, hitto, että ärsytti, sen verran suivaannuin taas, että laitoin viestiä Iltalehden toimittajalle ja oliko se nyt sitten päätoimittaja se toinen… Kyllä ihmettelen, että miten ne voi noin vain kopioida toisten lehtien juttuja, käännellä niitä ihan oman maun mukaansa… Ala-arvoista, miltähän niistä itsestä tuntuu, pitävätköhän he omia tekemisiään ammattilais-toimittajien hommana?

Jukan kommentit:
kolme ruokaa päivässä, ovat jo oppineet, että kahviin laitetaan paljon maitoa! Niin ja itse kun saa tilata ruoat ”listalta” tilasin päivällä kinkkuleipiä kastikkeella 😉
Lääkärit kiertävät joka päivä neljän tai viiden lääkärin ryhmissä, rennosti omissa vaatteissaan. Sairaalassakin ollaan pitkälti omissa vaatteissa, minä heilun sinisessä sairaalamekossani. Sopii hyvin reisien siniseen väriin, nyt alkaa muutenkin koko kroppa olemaan riemun kirjava ja joka paikkaa pikkasen kolottaa 😉
Yhden kirjan olen lukenut, aion jättää sen tänne sairaalaan, jos vaikka joku suomalainen sattuisi tänne joskus eksymään.
KIITOKSET KAIKILLE TSEMPPI-VIESTEISTÄ, eiköhän tämä tästä…

On tämäkin yksi tapa viettää lomaa 😉

”Tylsistyttää, kärvistyttää, ruhjeista pientä kulkijaa…” Jukka

Täällä taas ollaan, sairaalan perhehuoneessa hyvin nukutun yön jälkeen, Jukkakin on edelleen nukkunut hyvin, hänellä on lääkitys kohdallaan. HEH HEH

Lääkärit tulivat taas kierrokselle ja ovat nyt ehdottomasti sitä mieltä, että ukko pysyy sairaalassa maanantaihin asti, varmasti ovat oikeassa, oli se vaan sellainen lento! Mitä enemmän asiaa mietitään, sitä paremmin ymmärretään, että oli Jukalla helkkarin moinen tuuri! Edelleenkin täydellinen blackout, eli ei muista mitään tapahtuneesta!

Minä lähdin taas kylille metsästämään kännykkää ja prepaid-nettiyhteyttä. Kännykkää en saanut, se ei todellakaan onnistu, mutta prepaidin sain ostettua, jippii, nyt on sitten nettiyhteys!

En tainnut muistaa kertoa, että kolaripaikalla sain yhden ihanan naisen yhteystiedot, pyysi minua heille kylään, ihan yökylään… Tänään tapahtui uskomaton juttu, sairaalaan tuli nainen, jonka poika on asunut Jyväskylässä (ilmeisesti opiskellut) ja suunnistanut. Nainen oli kertonut pojalleen, että lehdessä oli ollut juttu suomalaisesta pariskunnasta, joka oli ollut moottoripyöräonnettomuudessa. Poika oli sanonut äidilleen, että mene sairaalaan ja pyydä se nainen kylään, ettei tarvitse olla siellä koko aikaa. Nainen tuli, juttelin hänen kanssaan, olen nyt sitten huomenna menossa heille syömään 😉 VOISIKO TÄLLAISTA TAPAHTUA SUOMESSA?

On ihan uskomatonta, miten täällä ollaan sydämellisiä ja toisista välittäviä 😉
Kerroin, että maanantaina Jukka pääsee pois sairaalasta, niin nainen sanoi siihen, että tulette sitten meillä, minä voin pitää teistä huolta… Voitte rauhasta miettiä miten tästä eteenpäin.

Nainen muuten tiesi Minna Kaupin, poika oli hänen tavannut, Suomessa ja muuallakin 😉 Minna Kaupille vaan terveisiä jos joku tuntee.

Juttu vaan paranee, saimme juuri viestin, että Iltasanomissa on juttu meidän kolarista! EI USKOISI!

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288636802550.html

Ei ole Jukalla aivotärähdystä:
– Jukan oikean käden ranne meni sijoiltaan, kirurgi sanoi, ettei moista ole nähnyt, muuta kuin kerran jollain laskuvarjohyppääjällä, laitan röntgenkuvan tänne kun joskus pääsen kuvia lisäämään. Sijoiltaan meno oli jumittanut muutamat pikkuluut niin, että ranne piti leikata ja laittaa luut järjestykseen. Siihen laitettiin muovitappeja, jotka otetkaan Suomessa pois.
– Ukko on mustelmilla munaskuitaan myöten, vaihtaa väriä kuin kameleontti, mustelmat on dokumentoitu 😉
– Vasemmassa lonkassa on hiusmurtuma ja revähdys, mutta niille ei tehdä mitään, paranevat itsestään.

”Olen päättänyt lopettaa vaikutuksen tekemisen sinuun näillä volteilla, ovat niin helkkarin kivuliaita.” Jukka sanoi, meidän ensimmäisillä treffeillä hän ”otti sivuosuman” kehä-III:n betonikaiteeseen…

Täällä alkaa olemaan nukkumaanmenoaika, eli lauantai-ilta ja kello kymmenen, siellä on 11 tuntia vähemmän!

… Kuulemiin … Näkemisiin …

Yllättävän hyvin nukkuimme molemmat. Jopa täällä perhetalossa. Tämä on kuulemma melko levoton paikka, tänne kun majoitetaan sairaalaan tulevien perheenjäseniä, usein ilmeisesti vähäosaisia ja muutenkin alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvia, jotka eivät halua/pysty maksaa yöpymisestä motellissa tai hotellissa. Täällä on kalliita motelleja, 120-180 NZD yö, Ali kun varasi aikaisemmat, hän sai niitä alle noiden hintojen.

  Perhetalo.

Pakkasin molempien ajokamat säkkien pohjalle, niitä kun ei nyt juuri tarvita, VIRN…

Lääkärin kierroksen jälkeen näkee mikä on tilanne, taitaa kyllä olla Jukan lonkka niin kipeä, ettei sillä liikuta… Sairaalan henkilökunta on ihanaa, kaikki ottavat minutkin koko ajan huomioon, tarjoavat kahvia ja kysyvät kuulumisia…

Koko päivä meni jutustellessa ja miettiessä mitä tehtäisiin, lääkärit kun olivat sitä mieltä, että Jukka ei pääse pois ennen maanantaita, oli sellainen ilmalento, että haluavat pitää tarkkailussa. Jukan käsi ei ole oikeastaan ollenkaan kipeä, nyt kun se on saatu oikeaan asentoon. Kiinnitetty paikalleen muovitapeilla, jotka pitää sitten Suomessa käydä otattamassa pois.

Alilta tuli viesti, että Baz ei tulekaan käymään sairaalassa, vaan menee hakemaan jostain toisenkin kaadetun vuokrabrätkän. On heillä huonoa tuuria, kahtena päivänä peräkkäin kaadettu heidän vuokrabrätkät, ovat poissa vuokrauksesta pari viikkoa, no sen verran meidän brätkät piti muutenkin olla varattuna. Jukan brätkä taitaa mennä lunastukseen…

Kyllä Ali on meidän eteen monen näköistä hommaa hoitanut, peruutellut hotelleja, laivalippuja, yrittänyt siirtää varauksia… Luvannut auttaa vuokra-auton hankkimisessakin.

Kävin kaupungilla yrittämässä ostaa Jukalle kännykkää, mutta eivät myy ilman liittymää. Outoa, Euroopassa saa, tai ainakin Suomessa voi ostaa pelkän puhelimenkin.

Hastings on pieni kaupunki, jotenkin jännällä tavalla täällä Uudessa-seelannissa olevat pikkukaupungit muistuttavan vanhan ajan lännenkaupunkeja 😉

Onnettomuudesta oli juttu täällä paikallisessa lehdessä ja toisen lehden netti-versiossakin
http://www.nzherald.co.nz/hawkes-bay-today/news/article.cfm?c_id=1503462&objectid=11178386
, julkkiksia ollaan. Saimme lehden, Jukan huoneen toisen potilaan äiti toi sen tänne sairaalaan.

Täällä katsellaan kartasta uusia reittisuunnitelmia… Ajatuksena ajella tätä Pohjoissaarta jokunen päivä ja sitten lentää Eteläsaarelle, ajella sielläkin jonkun aikaa.

Aamulla ajoissa ylös, kahvit ja leivät. Keli näytti hyvältä, vaikka vähän pilviseltä. Tänään on vähän ajomatka, enemmänkin kävelypäivä.

Pakattiin brätkät ja taas saatiin juttuseuraa, pariskunta Taupon läheltä oli tullut viettämään joulua Napieriin, kertoivat paikoista, joita pitää ehdottomasti mennä katsomaan.

Päätimme käydä vielä ajamassa rinki kaupungilla päivän valossa, ottamassa ehkä vielä muutama kuvakin 😉 tosi kaunis kaupunki.

Lähdettiin kohti Taupoa … Jotain tapahtui, minä ajoin edellä ja Jukka perässä, menin T-liittymästä muun liikenteen joukkoon, Jukka stoppasi, lähti liikkeelle ja ajoi suoraan auton eteen! VOI APUA! Näin peilistä kuinka hän lensi ilmassa! Sain juuri ja juuri oman moottoripyöräni parkkeerattua tien sivuun, juoksin onnettomuuspaikalle! Jukka makasi maassa, silmät pyörivät ja hän kysyi englanniksi mitä tapahtui? Toisteli samaa… Hetken päästä hän alkoi puhua suomea minulle, oli ihan tajuissaan, ei vain ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

Paikalle kerääntyi ihmisiä, kaikki osasivat toimia hyvin, liikenne keskeytettiin ja ohjattiin toiselle kaistalle. Paikalle tuli poliisit melko nopeasti, samoin ambulanssi, kaikki ihmiset auttoivat, keräsivät tavaroita, tulivat siihen meidän luo, paikalle oli myös yksi lääkäri, mutta sitten tuli jo ambulanssimiehet.

Ambulanssimies tutki Jukan niskaa, palomiesten kanssa ottivat kypärän pois, toinen piti päätä paikallaan, toinen avasi kypärän niin auki kuin pystyi ja laittoivat sitten niskatuen, sitä ihmettelen, että nostivat Jukan istumaan, kun ottivat takin pois, niin ei minusta olisi pitänyt tehdä… Tämän jälkeen laittoivat kaksiosaisen baarin toisen osan Jukan alle, siirsivät Jukan varovasti ensin toiselle osalle ja sitten laittoivat toisen osan toiselta puolelta Jukan alle. Paarit kiinni, Jukka remmeillä paareille, sitten ambulanssiin.

Kävin tilanteen poliisien kanssa läpi, näytin meidän paperit, ilmeisesti he sitten haastattelivat auton kuljettajaa ja todistajia…

Ambulanssilla kaikenlaiset mittarit kytkettiin kiinni, käytiin kroppa paikka paikalta läpi, miltä missäkin osaa vartaloa tuntuu. Sitten käytiin läpi onko lääkkeitä, sairauksia ym ym … Koko matkan ambulanssimies jututti Jukkaa, kysyi ihan selvästi tahallaan samoja kysymyksiä: mones päivä tulimme Uuteen-Seelaniin, milloin Jukka on syntynyt, miten monta päivää olemme olleet Uudessa-Seelannissa, milloin meidän kotimatka-lento on, mitä teet työkseni, oletko ajanut kauan moottoripyörällä, millainen pyrä sinulla on kotona, oletko ollut ennen täällä… Sama muuten toistui sairaalassakin 😉

Minä täytin Poliisien kanssa lomakkeen, ambulanssimiesten kanssa lomakkeen, myöhemmin sairaalassa ensin yhden lomakkeen ensiapuun ja sitten vielä yhden lomakkeen sairaalalle. HUH HUH onneksi osaamme englantia, että pystyimme selvittämään sairaudet, lääkitykset, mitä tapahtui, miten mikäkin paikka osui minnekin… Vaikka välillä kyllä oli haasteellista ymmärtää heidän englantiaan, jotenkin puhuvat leveästi ja nopeasti, eri lailla kuin esim amerikkalaiset tai englantilaiset.

Aivan mielettömän avuliaita kaikki ihmiset: yksi nainen tuli minun luokseni, otti minut kainaloon, halausotteella ja kysyi, pärjäänkö, haluanko apua? Hän sanoi, että voisin tulla hänen luokseen, hän auttaa minua mielellään, voin mennä hänen luokseen yöksi! Hän kyllä huolehtii…tässä vaiheessa, en enää selvinnyt, aloin itkeä… KAIKKI ihmiset tuntuivat välittävän, se tuntui kaiken lisäksi ihan aidolta välittämisestä. Poliisit sanoivat, että he voivat hoitaa brätkät pois, voin mennä ambulanssin mukaan, he ottavat yhteyttä vuokrafirmaan, hoitavat kaikki brätkiin liittyvät asiat.

Menin mukaan ambulanssiin, minäkin taisin olla shokissa, tosi hyvä, etteivät päättäneet minua ajamaan!

Tulimme ensiapuun, missä taas kaikki ihmiset tulivat auttamaan, aina välillä joku kysyi, että onko kaikki ok minulla, haluanko jotain juotavaa, syötävää… Minua passattiin, Jukkaa hoidettiin… Kuvia otettiin rinnasta/kaulasta, kädestä, lonkasta… Jukalla oli oma hoitaja, taisi kyllä olla kaksikin koko ajan!

Sairaalasta hoidettiin jopa se, että poliisit toivat meidän tavarat brätkistä sairaalaan, ettei minun tarvinnut sitäkään hoitaa. KAIKKI HOIDETTIIN! Sairaalaan tuli yksi vanhempi nainen, poliisit olivat soittaneet paikallisen sosiaalitätin, jotain epävirallisemmasta organisaatiosta, hän tarjosi apua, jos pitäisi hoitaa jotain, kuljetusapua… hän toi sen apua tarjonneen naisen yhteystiedot minulle, olin saanut ne jo poliisiltakin… Minulle järjestettiin sairaalasta perhehuone, ettei tarvinnut lähteä minnekään.

 Pakko leikata, pahasti pois sijoiltaan.

Istuin Jukan kanssa koko päivän, he joutuivat antamaan Jukalle Marevanin vaikutuksen poistavan lääkityksen, se vei useamman tunnin. Sitten 18.00 veivät Jukan operaatioon, minut vei turvaamies perhetaloon.

Tarkistin kaikki tavarat, putsasin osan aurinkorasvasta ja tulin Jukan sairaalahuoneeseen odottamaan hänen tuloaan operaatiosta.

Hoitaja kävi noin 21.00 kertomassa, että operaatio oli mennyt hyvin, pitävät Jukan vielä tarkkailussa tunnin…

”Potilas Nieminen” tuotiin huoneeseen, hymyili ja missään ei tuntunut kipua, saattoi tietenkin johtua siitä, että oli pumpattu täyteen morfiinia 😉

Potilaan mietteitä:
V… tuttaa reissun takia, mutta nyt alkaa jo tuntua siltä, että onneksi ollaan hengissä. Puoli metriä sivuun, saattaisi jalat olla tohjona, tai muuta TOSI PALJON PAHEMPAA!
Itse onnettomuudesta en muista mitään, viimeinen muistikuva, että pysähdyin STOP-merkillä ja sitten makasin maassa ja laitettiin paarit alle.
Taas sama oikea peukalo murtunut ja ranne sijoiltaan! Kyynärvarren luut kämmenselkään yläpuolella ja ranteet pikkuluut sisinsokin, siksi piti leikata ja laittaa paikoilleen. Peukalossa muovitappi, kuukauden päästä se otetaan pois, ranteen tapit kahden kuukauden päästä… Valokuvia on otettu röntgenkuvista ja itse kädestäkin.
Lymfa-sukat pohkeissa olivat ihmeelliset, en ole ennen nähnyt, tai kuullutkaan moisista!

Jukka rupesi nukkumaan yhdentoista maissa, nukkui koko yön hyvin.

Aamulla kun heräsimme, satoi, harmi, ei tuntunut kivalta. Päätimme, että emme lähde ihan heti liikkeelle, mutta kun ilma ei tuntunut selkeävän, lähdimme 10.30. Sadevehkeet päälle ja menox, ei ollut yhtään kylmä! Ei tuo sade ole ongelma, vaan se, että ihan vieraalla brätkällä kippuraisille mutkateille, matkaa ainakin 200 kilometriä.

Onneksi sade loppui heti ja kun tuuli, tietkin kuivuivat saman tien. Taivas oli tosi pilvinen, ajelimme edelleen sadevehkeet päällä, muutama tunti ajeltuamme, tulimme pieneen kylään, jossa oli tankki ja kahvila auki, sellainen sekatavarakauppa, millaisia Suomessakin maalla vielä jossain näkee.

Tankkasin 91:stä (lisäsin itse oktaani-lisäainetta), kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, oli pakko päästä jatkamaan matkaa! Uskomatonta, bensa-asemia ei ole montakaan tällä reitillä ja niistäkin suurin osa on kiinni nyt joulun pyhinä. Tuon 91:n tankkaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, kone alkaa nakuttamaan, saatta hajottaasen…

Kahvila olikin jännä paikka, ”kahvilanpitäjä-rouva” oli tosi hippi, poltteli sätkää (maori) miesystävänsä kanssa ja kertoili kaikenlaisia tarinoita, itsestään ja uusseelantilaisista. Juteltiin siinä reilu puoli tuntia. Erittäin kaunis nainen, tosi hyvin säilynyt, vanhempi poikakin jo 24-vuotias, itse näytti karvan päälle 30:sieltä.

Pakkasimme sadevehkeet pois ja jatkoimme ajelua kippuraisilla teillä maisemia ihaillen. Kyllä on kaikki niin suurta, tutut kukkapurkkikasvit kasvavat täällä puina, heinää ovat varmaan neljä metrisiä, saniaset samoin, puut ovat monta kymmentä metristä… Oli laaksoja ja kukkuloita, tosi korkeita kukkuloita (miksihän niitä pitäisi kutsua?) melkein kaikki kukkulat olivat puuttomia, varmaan vuosisatojen aikana hakattu pois? Samalla lailla kuin Brittein-saarellakin. Nyt näille kukkuloille oli paikoitellen istuttu mäntyjä, näyttivät Pinjamännyiltä. Osassa oli jo hienoja havumetsiä.

Pysähdyttiin Gisbornessa, Jukan piti saada myös bensaa, ei ollut tankannut sitä 91:stä kun ei ollut ollut pakko. Tänne muuten Captein Cook rantautui 1791? Kaupunki oli ihan kuollut, kaikki olivat joulun vietosta. Pari maoria kävi juttelemassa ja hieromassa neniämme 😉

Tultiin jossain vaiheessa taas meren tuntumaan, rannalla oli ”Freecamping” kyltti ja siellä oli monen näköistä telttaa ja asuntoautoa, jopa levyistä ja kevytpeitteestä tehtyjä rakennelmia. Oli ihan vessankin kokoisia telttoja 😉

Pysähdyimme ihailemaan merta, saimme heti juttuseuraa, tatuoitu mies, liikkeellä hienolla asuntobussilla, tuli katsomaan brätkiämme ja kertoi, että hänelläkin on 3 harrikkaa ja yksi Hosbossi. Kaikkialla tuntuu saavan seuraa, kaikki ovat olleet ystävällisiä, sitä Ali kyllä sanoikin.

Naipieriin tultiin kuuden nurkissa, kirjautuminen hotelliin ja kävelen kaupungille. Oli aika haasteellista löytää ruokapaikkaa, kaikki paikat näyttivät olevan kiinni … Löytyi yksi intialainen, auki ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, meidän onneksemme. Ruoka oli tosi hyvää!

Kiertelimme kaupunkia ja ihailimme Art Deco -taloja, ei turhaa kehuttu, että täällä niitä on. Kaupunki oli täysin autio, ei ketään liikkeellä, ihan aavemaista, ei sitten mihinkään olusille.

Törmättiin ihan sattumalta taksi-kopille, kaksi puheliaita kuskia kertoivat kaikenlaista kaupungista ja sen historiasta, lopuksi toinen vei meidät hotellille.

Vähän aikaa siinä kirjoiteltiin ja katsottiin huomista ajoreittiä.

Ylös 8:n nurkissa, aamupala ja brätkien pakkaus 😉 Tavarat mahtuivat hyvin, ”joulu-eväät” tekivät pikkasen tiukkaa. Kuulimme nimittäin, että joulupäivänä (Boxinday) on monet paikat kiinni, eli saattaa olla, ettemme pääse mihinkään kahville tai syömään ennen iltaa, jos silloinkaan.

Nyt jouluaattona liikennettä oli jonkin verran enemmän kuin eilen sunnuntaina, mutta ei kuitenkaan mitään varsinaista ruuhkaa. Ajelimme rannikon tuntumassa menevää tietä (2), melko kapea, eikä paikoitellen minkäänlaisia reuna-alueita ja silti nopeusrajoitus on 100, Suomessa nopeusrajoitus olisi varmasti ollut maksimissaan 60!

Täällä on tosi paljon maastureita, ihan ymmärrettävää, kaupunkien välissä kun isolta tieltä mennään pois, on tiet usein hiekkateitä, ainakin tällä rannikkoalueella, muustahan meillä ei ole vielä kokemusta.

Ajeltuamme noin 70 kilometriä rantatietä, poikkesimme sisämaahan, käänsimme nokan kohti Rotouraa, alue on vulkaanisesti aktiivinen, jo ennen kuin oli kaupungissa, rikin tuoksu tuli nenään. Rotouran alue on kuuluisa kuumista lähteistään, geysireistään ja vulkaanisesta mudasta. Melkein keskustassa on Te Puia, ”Pohutu geysirin purkautumista pääsee aika varmuudella seuraamaan, sillä se purkautuu 20 kertaa päivässä”, luki esitteessä ja meillä kävi tuuri, juuri kun tulimme alueelle, alkoi se syöksemään 5-10 metristä kuumia vesisuihkuja.

Alue on tosi kummallinen: matalaa kasvillisuutta ja välillä savisia alueita, joissa pulppuavaa mutaa, välillä pyöreälinjaista kivikkoa/kalliota, joissa reikiä, joista tulee kuumaa höyryä, ihan tasaisessa maassakin on höyryäviä reikiä, rikki tuoksuu, osassa rei’än reunat ovat keltaisena… Muutamassa kohdassa kun käden ylsi laittaa rei’än päälle, tuntui höyry tosi kuumalta. JÄNNÄÄ

Koko alueella on tupakointi kielletty, tuntui hassulta kun oli se rikin haju nenässä.

Tämäkin on tietenkin turistipaikka, Maorien tanssiesityksiä tasatunnein ja olisi ollut joku hieno musiikkiesityskin, seuraavaan, jossa oli tilaa, odotusaikana oli yli tunti, eme jääneet sitä katsomaan. Perussisäänpääsy oli 48,50 NZD, aika kallista…

Alueen kahvilassa kahvit, vähän suolaista ja takaisin menoksi. Ilma on ollut koko ajan pilvinen, mutta ei ole ollut onneksi pelkoa sateesta. Suuntana Whakatane, tai oikeammin Opotiki, rannikolla. On nämä paikkojen nimet hauskoja, täytyy oikein ta-va-ta…

Opotikissä tankille, huoltoasemalla vanhempi mies tuli juttelemaan Jukan kanssa, kehui meidän pärriä hienoiksi. Kävin maksamassa bensat, nuori kassa-poika ihmetteli mustaa luottokorttiani ja nauroi iloisesti. Hetken päästä kävin vielä ostamassa vesipullon ja tutkin Uuden-Seelannin kolikoita, sanoi nais-kassa nauraen ”fani money”. Kaikki ihmiset ovat olleet tosi ystävällisiä ja mikä ihaninta, tuntuu, että täällä nauretaan paljon 😉

Kiivas Kiwin metsästys menossa, mutta nähty tiensivussa saamatta linssin taakse.

Opotikistä yöpaikkaan Hicks Bayhin oli upea nouseva ja laskeva rantatie, mielettömiä maisemia, aavaa merta, kiwi-viljelmiä rinteillä. Välillä tuuli aika kovaa, tälle viimeiselle reitille lähdettäessä pisti silmääni merkki ”Te Kaha = OPEN, Te Araroa = OPEN, Tikitiki = OPEN. Eli tie ei ole aina auki, kun on kova tuuli, sade tai niin kylmä, että tie jäätyy, laitetaan se kiinni. Ajatella, tällä Pohjois-saarellakin on nurkka, jossa voi tulla niin kylmä!

Tulimme Hicks Bayhin Motelille, kamat huoneeseen ja ”Joulu-illalliselle” , olimme ajatelleet, että saisimme lammasta, mutta hitto, ei ollut tarjolla! Söimme hyvät pippuripihvit. Ravintolassa oli meidän lisäksi muutamat seurueet, itävaltalaisia, amerikkalaisia ja uusiseelantilaista, tarjoilija kävi juttelemassa kaikkien kanssa, aivan älyttömän mukava fiilis. Tarjoilijan parhaan kaverin mummo oli suomalainen, ”finnish, isn’t it?” Muisteli tarjoilija suomalainen sanaa…

Nukkumaan ajoissa.

Yöllä oli satanut, edelleen tihkutti ja taivas ihan pilvessä. Ali (Bularangi Motorbikes Rentalin omistajapariskunnan rouva) sanoi eilen, että Uudessa Seelannissa keli vaihtuu välillä tosi tiheään, tunnin sisällä voi kokea kaikki vuodenajat! No, pohjois-saarella lämpötila on talvellakin +15-30, eli ei nyt ihan lunta tule useinkaan, mutta helkkarin moinen myrsky voi tulla, etelä-saarella talvella (meidän kesällä) menee osassa paikoista miinuksen puolelle ja tulee luntakin.

Ali haki meidät heidän Officeen Waihille kirjoittamaan paperit ja lunastamaan brätkät. Tsekattiin bärrät ja käytiin läpi liikennesääntöjä ym hyvä tietää -juttuja, kypärät päähän ja hakemaan minun kämpille unohtamaa ajokorttia (hitto!), eli ei muuta kuin ajettiin Waiihi Beachille (11km) ja takaisin Waihille.

Kyllä taas hirvitti aluksi väärällä puolella ajaminen, AUZH, liikenneympyrät ;( He kun vuokraavat brätkiä ulkomaalaisille, ovat he liimanneet vasenpaan peiliin ja ”tuulilasiin” KEEP LEFT -tarran muistuttamaan missä pitää pysyä.

Jukalla Road King ja minulla Softail, nuo tuulilasit, hm hm, ei kyllä ole minun makuuni, vaikka kuinka ajattelisin, että ajomukavuutta, ei hitto, vähän niinkuin urheiluauton perään laittaisi peräkärryn, tai söisi hienoa illallista juoden sen kanssa CocaColaa … Satula sian selässä ja sillee …

On se vaan niin villiä ajella ihan pakasta vedetyllä (uudella) brätkällä, kaikki on jotenkin niin, miten sen sanois, niin piperrystä, omalla brätkällä käännetään roskista kahvaa, isolla kädellä! Tässä stongagin on jotenkin rimpula, siro, satula on kuin istuis OIKEASTI nojatuolissa, eikä brätkät päällä… Ekat 10 kiusaa huomasin katselleeni tuulilasin yli, HEH HEH Ajoasento on sellainen tökötys, olen monet kerrat katsonut Suomessakin kun jotkut istuvat brätkät päällä ”tököttäen” selkä suorassa ja jalat kummasti koukussa, se johtuu brätkät osien asetelmista, tämä on ilmeisesti ”paras asento” HEH HEH tällälailla tököttäen me sitten ajellaan ympäri Uutta-Seelantia…

Jukalle tuli GPS, ihan väkisin halusivat sen meille laittaa, ihan selvästi ”kaikki käyttävät GPS:ää”. No, ei varmaan huono, syytä itsekin olisi opetella, varmaankin, joskus, ehkä … Minusta on niin kiva katsella karttaa, piirrellä siihen tussilla 😉

Täällä täytyy oikeasti olla se kansainvälinen ajokortti sanoi Bez (omistajapariskunnastan herra), jos poliisit pysäyttävät ja näytät heille vain ulkomaalaista ajokorttia, saattaa matka tyssätä siihen, niin on kuulemma usealle käynytkun, ei kuulemma tarvitse hyväksyä paperia, missä tekstissä ei ole mitään ymmärrettävä kieltä 😉

Sitten vaan baanalle!

Ensimmäisen päivän ajoreitti kiertää Goramandel Loopin, eli kierrämme moottoripyöräilijäiden suosiman niemen kärjen. Tiet ovat hienoja mutkateitä, välillä kapeita, eli toisilla väistämisvelvollisuus. Ylös, alas rinteitä, välillä turkoosia vettä ja hiekkarantoja ihan vieressä. Pieniä kyliä, aikamoni talo ihan selvästi kesämökkejä. Keli parani heti kun menimme yli kukkuloiden, saimme ajella koko päivän kauniissa auringonpaisteessa.

Koulut loppuivat täällä viime perjantaina ja alkoi kesälomakausi, koulut ovat kiinni 6 viikkoa.

Jonkin verran on liikkeellä asuntoautoja ja pakuja, monella on peräkärrykin perässä, tällainen lomalaisten liikenne lisääntyy paljon ihan näinä päivinä. Liikenne sujuu ihan hyvin, autoilijat ovat ainakin vielä ihan kohteliaita.

Varasimme majapaikkoja ennakkoon, tai siis Ali varasi meille, monessa suositussa paikassa oli jo tosi vaikea saada yöpaikkaa. Niin ja laivaliput on hyvä olla ostettuna ennakkoon, ne myydään loppuun, ei olisi kivaa, että loma tyssäisi siihen, että ei pääse jatkamaan matkaa kun on väärällä saarella. Tilanne on ihan sama kuin Suomessakin.

Hotellien hinnat tai yleisesti majoittautuminen ei ole kallista, tietenkin riippuu siitä miten kallisti haluaa majoittua, mutta meidän yöpymiset maksavat lähes kaikki 70 euroa yö, katselimme itsekin hintoja ja samaan päädyimme. Toki voi löytää vieläkin edullisempia paikkoja, mutta silloin pitää jäädä kauemmaksi kohteesta, esim kaupungin ulkopuolelle. Telttaillen on edullista, monet kuulemma ostavatkin teltan täältä reissun ajaksi ja sitten se toinen oli ne pakuilla reissaajaa.

Tulimme takaisin Waihi Beachille kuuden nurkissaan, kaupan kautta. pakko varata syötävää ja juotavaa sivulaukkuun, ei oikein tiedä kuinka paikat on auki joluaattona ja joulupyhinä (Boxingday ja Chrismasday), kämpillä vaatteet vaihtoon ja kylälle syömään.

Ruoka on täällä kallista, jopa lammas, jota täällä kasvatetaan mielettömiä määriä, taitaa olla suurin vientituote. Bizza esim maksaa 20-30 UZD = 15-25 euroa. Bensa Suomen hinnoissa.

Illan pimetessä useassa pihassa ammuttiin raketteja, näyttää liittyvän täällä jouluun, saas nähdä millaista on huomenna jouluaattona 😉

Hitsi, matkalla näin kyltin ”Hot water beach”, kaivelin äsken muistiinpanojani ja löysin: ”Hot Water Beach saa nimensä kuumista lähteistä jotka pulppuavat rantahiekassa. Laskuveden aikaan voit ottaa kuuman kylvyn hiekkaan kaivamassasi altaassa.” Ensi kerralla täytyy pysähtyä!

Aamulla heräsin koneessa niin aikaisin, että katsoin leffan. VIHDOIN koitti se hetki, jota olimme jo pitkään odottaneet, laskeuduimme 12.05 Aucklandin kentälle!
Maahan pääsy sujui nopeasti, ilman kummempia kommervinkkejä, laukkuja ei avattu, eikä maahantulotarkastus tuntunut kauhean painostavalta.

Mikä keli, mikä lämpö!

Kentällä, ihan niinkuin amerikkalaisissa elokuvissa, Ali odotti kyltin kanssa, hän tunnisti meidät heti, olihan meillä ajosaappaat jalassa ja ajorotsit kainalossa.
Olimme sopineet, että Ali hakee meidät kentältä ja vie Waihi Beachille johonkin hotelliin, olemme sitten aamulla ajoissa ottamassa brätkät vastan ja pääsisimme tien päälle.

Hän oli tosi ”vaikuttunut” meidän tavaroiden vähyydestä, meillä oli vain säkit olalla, ei käsimatkatavarat. Ihan normaali varustus meikäläiselle, säkistä löytyy kuitenkin useammat pitkähihaiset-ja lyhythihaiset T-paidat, toiset housut, kengät, välikerrasto, alusvatteet, pesuvehkeet, lääkkeet, luettavaa, vara haskat, -buffi, kirja… Siis vaikka mitä!

Matkaa oli noin 130 km, sujui rattoisasti, Ali kertoili kaikenlaista hyödyllistä Uudesta-Seelannista: nopeusrajoituksista, poliiseista, turvallisuudesta, luonnosta, ihmisistä… Täällä ei tarvitse pelätä, että brätkästä varastettaisiin jotain, kuulemma voit jättää kypäränkin pyörän päälle. Hän veikkasi, että Uudessa-Seelannissa on eniten HD:tä brätkien määrään nähden. Ja minä olen sitä mieltä, että Suomessa on naismotoristeja eniten brätkien määrään nähden. Ei Jenkeissä, ei missään päin Eurooppaa, ei Englannissa, ei Saksassa, eikä Ruotsissakaan ole näkynyt paljoa naismotoristeja.

Kirjauduttiin majapaikkaan, Beachaveniin, vietiin tavarat ihanaan mobilehomeen, Udessa-Seelannissa lomaillaan paljon niin, että kierretään asuntoautolla, telttaillaan, käytetään näitä mobilehome- ja mökkipaikkoja sekä motelleja ja B&B-paikkoja. Jalat hetkeksi seinää vasten ylös, melkein tirsat…

Liikkeelle, kohti rantaa, kierrettiin Waihi Beachia pidemmän reitin kautta, eli käytiin kaupassa hakemassa aurinkorasvaa jätti-suojakertoimella, juotavaa ja vähän aamu- ja iltapalaa. Upealle rannalle päästyämme, riisuimme kengät, vedimme pintaan aurinkorasvat (kerroin 30!) ja lähdimme kävelemään. Miten lämmintä! Nyt voisi kirjoittaa suoraan jostain romaanista: ”varpaat upposivat silkin pehmeään hiekkaan … lämmin tuuli hulmutti hiuksia… vaahtopäiset aallot kuljettivat rantaan näkinkenkiä … ” IHANA RANTA

Jokunen tunti nautiskeltiin rannasta, sitten suunnistettiin ranta-kahvilaan, oli saatava jotain syötävää, pieni avokado-rapu-cocktail oli juuri sopiva, NAM.

Beachavenkin alkaa vähitellen täyttyä, poissa ollessamme tänne oli tullut lisää asuntoautoja. Jouluksi paikka tulee kuulemma ihan täyteen. Aika outoa olisi viettää joulua telttaillen 😉

Taitaa sittenkin sisäinen kello kilkutella, pakko mennä nukkumaan, vaikka kello ei ole vielä yhtätoista, saas nähdä moneltako herää …

Aamupalan jälkeen otimme taxin ja ajoimme paikalliseen HD-liikkeeseen, ei ollut mitään ostettavaa, onneksi ja epäonneksi, olisi ollut kiva saada paita Hongkong tekstillä 😉 1200 Sporsteri maksoi 175000 HKD, eli noin 17000 euroa, pikkasen taisi olla halvempi kuin Suomessa.

Hotellin luovutus ja kaupungille, vietiin laukut Airport Express Stationin säilytykseen, sieltä hengailemaan taas yhdelle jättiostarille. Lauantai on siirtotyöläisten vapaapäivä, kaupunki on täyttynyt heistä. Onneksi olimme kierrellen kaupungilla jo kahtena päivänä, ei siis ole pakko mennä ryysikseen mukaan. Kaupoissa, tai lähinnä kassoilla pitkät jonot.

Harmillista, että muistimme vasta myöhään iltapäivällä, että piti mennä Bank of Chinan näköalaterassille (43. kerrokseen) katselemaan kaupunkia, kaiken lisäksi ilmainen!

 Näköala hotellista.

Ajoissa kentälle, tosi siisti tämä Hongkonginkin kenttä, muistaakseni Helsingin lailla luokiteltu maailman parhaiden lentokenttien joukkoon. Kentällä oli valtavasti henkilökuntaa, joku aina ohjaamassa johonkin suuntaan, toista se on Helsingissä 😉

Koneessa viereemme istui parikymppinen ranskalaismies, hänen kaverinsa oli tullut jo pari päivää aikaisemmin ja hankkinut pakettiauton, heidän on tarkoitus kierrellä sillä Uutta Seelantia. Olen lukenut jostain, että tämä on todella yleinen tapa nuorten keskuudessa: ostaa paku, asua siinä, helppo tapa tutustua Uuteen Selantiin. Vähän sellainen hippi-meininki, sopisi minullekin!

Yölento… Kone taas täysi, illallinen, leffa ja nukkumaan: korvatulpat, silmälaput, peitto korviin. Yllättävää, että sitä pystyy nukkumaan tällaisissa koneissa 😉

Hongkongissa, aikaero on 6 tuntia, herätettiin normaalisti, eli ei minkäänlaisia ongelmia aikaeron takia. Taitaa ollakin niin, että näin päin niitä ongelmia ei yleensä tulekaan?

Päätettiin hypätä kiertoajelubussiin, helppo tapa saada kaupungista jonkin näköinen yleiskuva näin lyhyellä vierailulla. Lämpötila päivällä on +15 nurkilla, eli ei kauhean lämmintä, mutta silti menimme yläkerroksen avonaisille paikoille. Bussit olivat melko täysiä, mitenköhän täysiä ne ovat turistisesongin aikana (lämpimään aikaan vuodesta)? Toisaalta, täällä taita olla aina jonkin verran turisteja.

Loikattiin pois bussista välillä ja Peak Tram funikulaarilla ylös Victoria Peak vuorelle, upeat näköalat alas Victoria Harbour satamaan, onpa maisemat kannatti muuten ostaa lippu samalla kiertoajelulipun kanssa, ei jouduttu menemään enää lippujonoon! Jonottamaan silti jouduttiin vajaat puoli tuntia. Täällä osataan jonottaa melko hyvin, muutama nuori nainen hivuttautui jonossa aina vähän eteenpäin (samaa huomattiin muuallakin), mutta ei missään nimessä lähellekään ”Italian tyyliin”, osalle tuttu juttu Italian reissultani: olin ekana ja yksin jäätelökioskin jonossa, silti kolme italialaista osti ennen minua tai, että olimme bussipysäkillä ekana, bussiin mahtui 40 henkeä ja törkeän röyhkeästi vanhat italialaisakat tunkesivat rääkyen kainaloidemme alta ja välistämme, omasta mielestään tietysti ihan oikeutetusti, menimme bussiin lähes viimeisinä.

Maisemia Vintoria Peakistä.

On tämä mielettömän näköinen paikka! Näitä pilvenpiirtäjiä riittää, luin jostain, että täällä niitä on eniten maailmassa, yli 7600 kappaletta? Hitsi, voiko olla tosiaan niin paljon? Pilvenpiirtäjäksi lasketaan kaikki yli 100 metriä korkeät rakennukset, joissa ihminen voi olla. Kun tulimme junalla kentältä, oli kokonaisia pilvenpiirtäjä-asuinalueita, osa jo aika rähjäisiäkin…
Laskeuduttaemme takaisin alas kaupunkiin, hyppäsimme bussiin, katselimme kaupunkia muutaman bysäkin välin (pysäkin väli=kyytiin ja kyydistä pois voi hypätä yhdeksässä paikassa eri puolilla kaupunkia), kunnes taas hyppäsimme pois Hard Rock Cafeen kohdalla. Mistähän tämä ravintola-konsepti on kotoisin? Amerikasta, mutta mistä sieltä?

Jatkettiin matkaa kävellen, ostettavaa olisi tosi paljon, edullisestikin… Ajauduimme muiden kävelijöiden virran mukana kalliimmalle ostosalueelle: Luis Vuitton, Cartier, Tiffany, Dior, Armani, Bvlgari, Chanel…siis KAIKKI kalliit merkit, jättiläismäinen otoskeskusrykelmä, viiden eri pilvenpiirtäjän ”kivijalassa” Armanilla oli oma kauppa lapsillekin. Mitään ei ostettu!
Kierreltiin kaupoissa kunnes jalat olivat niin väsyneet, että päätettiin kävellä hotellille huilaamaan.

Illalla kun lähdimme uudelleen liikkeelle, huomasimme, että oli jokailtainen valoshow (reilut 40 pilvenpiirtäjää) menossa, harmi, emme olleet missään sellaisessa paikassa, että olisimme voineet jäädä sitä ihailemaan. Se minkä siitä näki, oli hienoa, rakennusten valot vaihtuivat ja ihan kuin olisivat muuttaneet muotoaankin.

Kiertelimme Sohossa ja Lan Kwai Fongin alueella, tänne keräännytään illalla ja täältä löytyvät suosituimmat pubit ja discot. Kaduille alkoi pikkuhiljaa kertyä enemmän ja enemmän ihmisiä, nuoria aikuisia, iso osa eurooppalaisia. Kierreltiin ja katseltiin, pysähdyttiin muutaman kerran, olut ja viini oli ihan Suomen hinnoissa. Yhdessä pubissa oli batman sisäänheittäjänä, hieroi Jukan hartioita.

Aikamme kuljeskeltuamme, pysähdyimme syömään tosi mautonta thaikku-ruokaa, no, punainen chilikastike korjasi tilanteen.
Kaduilla alkoi olla kova meteli, kaljapulloja maassa, täällä on edelleenkin paljon lasipulloja käytössä! Kadulla jaettiin ilmaiseksi ”hang over”-billereitä HEH HEH

Alkoi olla tosi kova meteli, poliisit, poikkesivat katuja aidoilla, eli autojen liikkumista rajoitettiin, otettiin lisää tilaa jalankulkijoille. Ekan kerran näkyi muutama kadulla eläjäkin.

Puolen yön nurkilla hypättiin Taxiin ja mentiin nukkumaan

Hongkong, reilut 7 miljonaa asukasta 1000 km2:lla (Helsingissä 0,6 miljoonaa 750 km2:lla,merialueineen). Paikkoja, jotka on itse nähtävä: pilvenpiirtäjiä, makeita kaksi kerroksissa raitiovaunuja, järjetön määrä valomainoksia, toimivat metrot, IHMISIÄ…
Meidän hotelli,Ozo HongKong, on ihan, tosiaan IHAN, keskustassa, Central- ja Admiraltyn-metroasemien välissä ja Cathay Pacific (valtava, kolmiosainen ja hieno) -ostoskeskuksen vieressä. Kuvassa keskellä näkyvä korkea torni, jossa on valoista tehty iso ruudukko, on tuossa lähellä.

Hongkongissa, hyvin nukutun lentokone-yön jälkeen (uskomatonta!)…
Täällä kaikki toimii, metrolla lentokentältä keskustaan ja taksilla siitä hotellille, olisimme voineet vaihtaa metroa ja kävellä 400-500 metriä, mutta jotenkin laiskuus iski. Taksit ovat oikeasti halpoja täällä!

Aikamoisia lähiöitä, laskeskelin kerroksia ja tutkiskelin hotellissa netistä asumisoloja HongKongissa … tässä talokompleksissa asuu noin 10 000 henkeä!

Ilta vietettiin Tempel Street Night Market -alueella, varsinaiset turhuuden markkinat, kävi ihan naurattamaan kun näki mitä kaikkea Angry Birdsistäkin oli tehty ja tietysti lisenssiasiat kunnossa?
Jotain pientä tarttui mukaan: T-paita, lukulaseja ja teräs-sormuksia …huoh… halvalla …
Syötiin ravintolassa, kojut kyllä houkuttivat, mutta nyt oli kiva mennä ihan rauhasta istumaan. Sitten vaan hotellille, TV auki, yllättävän paljon englanninkielistä ohjelmaa…

Matka alkaa tällä kertaa Helsinki-Vantaa-lentokentältä, Lontoon kautta Hongkongiin, sieltä muutaman päivän päästä Uuteen-Seelantiin, Aucklandiin…
Tällaisen ”reppureissun” mukaan otettavien tavaroiden lista on lyhentynyt vuosi vuodelta, tai oikeastaan voisi sanoa, että olen palannut takaisin vaellusreissujen tasolle, eli ”otat mukaan minkä jaksat kantaa vaivatta” -sääntö käyttöön. Lähdemme siis pelkillä käsimatkatavaroilla, ruumaan ei mitään, ei tarvitse odotella missään.
Näillä reissuilla on tullut tavaksi, että periltä ostetaan halpa laukku ostoksia varten, mikä menee sitten ruumaan ja paluumatkalla on tosi kevyet käsimatkatavarat. Heh heh hyvä tekosyy shoppailulle.
Turvatarkastus tarkoittaa motoristin kohdallani aina jonkin asteista strippausta, eli: kengät pois, vyö pois, takki pois… on niin paljon metallia, että mittarit huutavat punaisella jos yritääkin mennä ilman riisuutumista.
Koneet ovat täydet sekä Helsinki-Lontoo, että Lontoo-Hongkong väleillä. Suora lento Honkongiin olisi ollut reilut 9 tuntia, mutta meidän koukkausreissu keski 15 tuntia. Lentojen hinnat pomppasivat syksyllä ihan tappiin, ero 700 per nekku.
Neuvoksi siis, osta liput ajoissa, mutta muista, kun surffailee netissä lippuja, halvatlennot, ebookers ja muut lippuja myyvät ottavat muistiini IP-osoitteesi ja alkavat korottaa hintaa jos teet samanlaisia hakuja toistamiseen. Eli surffaile toisella koneella millä sitten ostat liput se on se Internetin ihmeellinen maailma.

Tällaiset maisemat meitä odottavat…

Asioita, mitkä kannattaa hoitaa ajoissa ja huolella, joihin menee ylättävän paljon aikaa. Hyvin ja ajoissa hoitamalla säästää selvää rahaa…

Moottoripyörä-vuokraamoja Uudesta-Seelannista löytyy muutama. Aloita sähköposti-kirjeenvaihto ajoissa, tee myös varauksen ajoissa, sillä moottoripyöriä ei ole paljoa ja ne menevät, ettei jää luu vetäjän käteen.

Asia, mikä tuli kantapään kautta opittua on, että tällaisilla reissulla kannattaa ostaa palvelu, eikä vain vuokrata moottoripyörää. vakuutusyhtiö käsittelee ne kahdella eri taalla, jos jotain sattuu, ei vakuutusyhtiö korvaa vuokratun ajoneuvon vuokria, ellet ole se kolaroija tai uhri. Eli mukana olijalle ei korvauksia heru, mutta jos olet ostanut palvelun, mikä pitää sisällään moottoripyörän vuokran, matkajärjestelyjä: hotellin varauksia, laivalippuja ym. On se korvauksen piirissä 😉

Tutki ja kaivele netistä matkakertomuksia ja turistioppaita. Koskaan et voi tietää tarpeeksi. Matkakertomuksis lukiessani olen ylättynyt, kuinka ”pelokkaita” ja ”varovaisia” monet reissuillaan ovat. No en itsekään mikään kauhea uhkarokikko ole 😉

Kauheasti pelätään ruokia ja pöpöjä. Pelätään epäsiisteyttä, likaisuutta ym. Olen huomannut, että jos pysyt vain siellä turistialueilla, voit viettää lomasi vaikka turvallisella Rodoksella, katsellen matkaoppaista kuvia maailmalta. Näet oikeasti sen maan vain menemällä sinne missä sen maat ihmiset ovat, elämällä (lähes tai ihan) samalla lailla kuin paikalliset elävät. Se on se maa.

Tutki karttoja, suunnittele reittejä, vaikket niitä sitten noudattaisikaan, kaivele paikkoja… Älä kuitenkaan liian orjallisesti noudata suunnitelmia, taitavat parhaat ja hauskimmat jutut tulla niistä yllätyksistä. Ei liian tiukkaa aikataulua! Minun aikataulut ovat monelle liian tiukkoja, olen aamuvirkku, haluan lähteä liikkeelle aikaisin, ajan useinkin iltaan, minulle brätkäreissut oat sitä ajamista, se on se juttu. Viiletetään maisemien halki, pysähdytään kahville, kuvaamaan… Pidetään välipäivä jos halutaan tutustua johonkin paikkaan paremmin.

Ole realistinen kustannusten kanssa, jossain on halpaa ja jossain kallista … Elämä on 😉 jos lähdet reissuun, liian tiukka budjetti on liian tiukka! Koko reissu saattaa epäonnistus ja jää paljon näkemättä, jos ei ole rahaa mihinkään. Itse sniiduilen majotuksissa, voin sitten käydä aika makeissakin paikoissa syömässä tai olusilla. Useinkaan en vietä siellä majapaikassa muuta kuin yö-sydämen.

Mitään rokotuksia ei tarvitse ottaa. Varmista kuitenkin, että perus jäykkäkouristus-rokotus on voimassa.