Keppimiestä nukuttaa, joten nukkukoon, minä voin surffailla netissä ja kirjoittaa teidän iloksenne blogia 😉

Olen katsellut näitä lehmiä… En tietenkään isosti asiantuntevasti, mutta: täällä on sellaisia suomalaisen näköisiä, vaaleita lehmiä, joissa on ruskeita laikkuja ja sitten ruskeita, joissa on vaaleita laikkuja ja mustia, joissa on vaaleaa ja ruskeita laikkuja… Mutta meillä ei ole raidallisia lehmiä! Täällä on ns pystyraitaisia lehmiä, niillä on perä ja etuosa mustaa, väli-kroppa vaaleaa tai päinvastoin, täällä on tosiaankin raidallisia lehmiä. ” pystyraita hoikentaa” HEH HEH eivät ole hoikkia. On leveää raitaa ja kapeaa raitaa… Sitten täällä on myös sellaisa melkein harmaita lehmiä. Raidalliset lehmät on kuvattu!

Olen katsellut lampaita… Täällä on vaaleita lampaita, harmaita lampaita, ruskeitakin löytyy. On kerättyjä ja keritsemättömiä, MUTTA on myös lampaita, jotka ovat muuten vaaleita, paitsi pää on musta! Aika villin näköisiä.

Onkohan värillä väliä?

Lampaiden ja lehmien lisäksi täällä kasvatetaan laamoja (kone tarjosi tähän ”lamoja”, täältäkö ne ovat tulleet Eurooppaan?) ja jotain kauriita! Ekan kerran kun niitä näimme, säikähdimme ja jarrutimme, mutta ne ovat myös aidatulla alueella, siis niitäkin kasvatetaan ihan laiduntaen. Tai miten se pitäisi sanoa?

Taitaa kaikki olla luomua?

Hauska juttu, mitä olemme myös katselleet ovat nämä ”maitobaarit”, lehmiä on laitumella vaikka 1000, ne menevät itse lypsypaikalle, välillä olemme nähneet useamman sadan metrin jonoja. Siellä lehmät jonottavat lypsyautomaatille ja sitten jotenkin robotit nappaavat kiinni utareista, lypsävät lehmät ja pesevät ne, tai päinvastoin, mutta kuitenkin puhtaat kevyt-tissiset lehmät palaavat niitylle 😉 aika moinen juttu 😉 Maitorekat ovat ihan Neste Oilsin väreissä: valkoisella pohjalla, vihreä-sinisiä rekkoja 😉

Nyt sitten kohti uusia seikkailuja… Kohti Tasmanian valtamerta…

Aluksi ajelemme tasaisia peltoaukeita, huom. tasaisia! Uskomattomia täysin kuivia, hiekkaisia jokia. Missä on vesi? Meidänkin aikana on satanut vaikka kuinka, silti joet ovat melkein kuivat.

Välillä ohitimme lumista huippuja, kuitenkaan kovin korkealle kipuamatta, ajelemme Great Alphine Highwayta, nimi on enne, alppimaisia maisemia…

Maisemat ovat hulppeat, eivät kuitenkaan pärjää Keski-Euroopan Alpeille. Leila ja muut, jotka ovat oikeasti ajaneet noita hulppeita Alppi-reittejä, tietävät millaisa ne ovat, matkalla tulee oikeasti lunta vastaan ja lämpötila menee pakkaselle! Tien kurvit ovat niin tiukkoja, ettei ”mopo” aina ihan käänny hiuspinnin tiukassa kurvissa… Oikeita vuoristoteitä löytyy: Sveitsistä, Itävallalasta, Sloveniasta ja ainakin Italiasta, nämä eivät ole niin haasteellisia.

Välillä tosiaan oltiin ylhäällä ja välillä alhaalla, mutta lopulta rannikolla. Viimeiset 40 kilometriä Punakaikiin oli upeaa meren rannassa poikkoilevaa tietä. Uskomattoman pannukakkukalliot ovat Punakaikin tunnusmerkki. Matkalta löytyi myös muutama eksoottinen liikennemerkkikin: Varokaa pingviinejä ja Varokaa etanoita.

Majapaikkana Punakaikin Taverna, jossa oli kiva fiilis ja kansainvälistä porukka. Monet vieraat Euroopaasta, yksi pariskunta näytti ”tietotekniikka hemmolta ja pankkivirkailijalta”, vitsalimme. Oikeasti he olivatkin Suomesta, kuulimme heidän jossain vaiheessa puhuvan suomea 😉 Ammatteja ei käyty kysymässä 😉

Saatiin pistettyä seinällä olevaan karttaan neula Helsingin kohdalle, pohjoisin paikka! Hetken vain riemua kesti, tuli norjalainen pariskunta ja laittoi täpän Pohjois-Norjaan ;(