Aamulla heräsin viiden aikaan siihen, että ne helkkarin papukaijat mellastivat hotellin parkkipaikalla. Ne hyppivät pitkin pihaa, marssivat edestakaisin ja välilllä kolkuttelivat katolla, huusivat ilmeisesti toisilleen tosi kimeällä äänellä. Mikä meteli! Varsinaisia häiriköitä!

Keli näytti huomattavasti paljon paremmalta kuin edellisenä iltana, joten päätimme mennä vielä uudelleen katsomaan jäätiköä, kävelyreitin lähtöpaikan parkkipaikalle, ottamaan muutama kuva ja jatkaa matkaa… Vaikka lämmintä oli vain +10, oli huomattavasti lämpimämpää kuin edellisenä päivänä, mutta ei todellakaan kesäkeli. Kuulemma aivan poikkeuksellisen kylmää, KRR KR.

Tarkoitus oli tosiaan vain katsella, mutta kun keli oli niin hyvä ja polkukin kohtuullinen, lähti keppimieskin katsomaan ”vain tuohon kurviin”, sitten ”vielä vähän matkaa, vielä tuohon reunalle, katso, joessa on jäitä, mitenkä tuosta kurvista, näkyisikö siitä vähän paremmin…” hitaasti, hitaasti, hitaasti… Loppujen lopuksi kävelimme jäätikön reunalle, jossa sitten kuvasimme ja ihmettelimme jäätikköä ja sen kuntoa kaikkien muiden turistien kanssa 😉

Jäätikölle järjestetään kävelyretkiä, nytkin näkyi ainakin 5 ryhmää marssivan. Oppaalla hakku ja lapioi, joilla hän ”varmisti” aina välillä jään kuntoa, välillä nakutteli polkua halulla ja rikkoi polun pintaa naputtelemassa lapiolla. Ryhmä jonossa perässä. Näkyi yksi ryhmä kiipeilijöitäkin, kaikilla oli piikkikengät ja omat pikkuhakut, ihan selvästi siellä harjoiteltiin niiden käyttöä. Kiinnostavan näköistä, vaikken olekaan innokas talvella ulkona olija.

Ajelimme sateessa vuoristojen välissä useamman tunnin, ei mitenkään erikoisen kaunista tai kiinnostavaa, samanlaista maisemaa katselemme nyt toista päivää. Ne, jotka ovat liikkuneet Keski-Euroopassa tiedätte maisemat, lisäätte sinne sekaan aina välillä palmuja… en tiedä, en minä ainakaan jaksa näitä päivä tolkulla ihailla, aivan eri juttu olisi ajella tuolla rinteillä mutkateillä, kuin täällä laaksossa. Tämä vesisade ja alhaalla roikkuvat pilvet tekevät kaikesta tietenkin tylsempää.

Uudessa-Seelannissa on tosi hassuja paikan nimiä, tässä muutamana päivänä on oikein taas pistänyt silmään: Hei hei, Hari hari, Hou hou, Hokitika… Kummallisia nimiä, tänään H:lla alkavia kaiken lisäksi melkein kaikki 😉 Aikasempaa saalista: Kaapataan Kai 😉 hitsi pitäisi aina kirjoittaa saman tien ylös.

Taumatawhakfittnylleatangihangakoauauotamatearovhalpokaiwhencpskadadeidiotuakitanatahu -nimistä paikkaa emme ole ohittaneet, se on yksi maailman pisimmistä paikannimistä. Nimi on maorin kieltä ja tarkoittaa suomeksi suunnilleen: ”Mäen laki, jolla Tamatea, suuripolvinen mies, vuorilla kiipeilijä, maantuhoaja, ympäriinsä matkusteleva, soitti huilua rakastetulleen”.

Kahville pysähdyimme kala-altaille, jännä paikka, keskellä ei mitään. Ilmeisesti businekseen toimii hyvin, kun vettä tulee vuoristosta ihan omalla paineella. Paikka oli tosiaan ei missään, miten joku ajautuu asumaan tällaiseen paikkaan? Hyvää kahvia saimme ja kun juttelimme tarjoilijan kanssa, kertoi hän, että he ovat ajatelleet tulla Suomeen toukokuussa. Taas hauska sattuma. Istuimme keskenämme ja totesimme, että annamme tietomme tarjoilijalle, jos tulee jotain ongelmia, tai ihan muuten vaan, ottaisi yhteyttä. Meitä on täällä autettu NIIN paljon, että olisi kiva jos voisi olla avuksi edes yhdelle uusiseelantilaiselle 😉

Uudessa-Seelannissa on kaikki joet/purot/vesi lirut nimetty ja numeroitu, on Xxxx River 3333, Xxxx Cheek 4444, Xxxx Culver 5555. Todella monien näiden yli menevät sillat ovat kaiken lisäksi kapeita, yksikaistaisia, liekö tarkoituksena vähän hidastaa liikennettä, vai onko kyseessä puhtaasti vain raha…

Täällä alkaa näkyä enemmän lampaita, isoja aidattuja niittyjä, satoja lampaita per aitaus. Noita aitoja on tänne rakennettu tuhansia kilometrejä, eivätkä ole mitään heppoisia aitoja, jykevät tolpat ja sähkö. Välillä ollaan mietitty, että mistä se sähkö tulee, kun ei ole mitään missään?

Liikenteestä sellainen huomio, että kun täällä niitä keltaisia viivoja ei ylitetä, mikä on tietenkin hyvä juttu, roikutaan sitten perässä, tappi tuntumalla. Hitto, että ärsyttävää. No meneväthän ne oli aikanaan… Täällä kun nopeusrajoitus tosiaan on se 100 ja välillä joutuu pikkasen ajelemaan hiljempaa kun on noita kurveja, on varmasti paikallisten mielestä hidastumassa liikennettä. Olen minä saanut tämän Susukin sellaiseen vauhtiin, että ei paremmasta väliä, välillä mekin ollaan ohiteltu ällistyneitä maasturilaisiakin, turisteja 😉 pikkupaholainen on muutaman kerran saanut lähdössä jopa hiekkankin lentoon, JEEH.

Toinen kahvipaikka oli myös keskellä ei mitään, jonkinlainen puolenvälin majatalo. Tosi pahaa kahvia, ei ole tainnut olla pysähtyneinä 😉 taas täytyy todeta, että kallista on, yhteismajoitus huoneessa vuodepaikka maksoi 30 NZD, noin 25 €, niitä backpackers-paikkoja.

Aakeeta laakeeta kuin Pohjanmaalla, jokunen heinätupsu, kivikasoja ja lampaita 😉

Tämä kiwit, kuten uusiseelantilaiset itseään kutsuvat, puhuvat englantia todella nopeasti, nielevät osan sanoista, painottavat sanoja erilailla kuin on tottunut kuulemaan, välillä on todella vaikeaa saada selvää. Hölmönä napottaa puhujaa, eikä ymmärrä mitään, sitten yhtäkkiä tajuaa mitä se sanoo. Huomaa aina välittömästi jos jossain on muualta tullut englannin puhuja.

Kiwejä on kolmenlaisia: ne heidän kansallislinnut, karvaiset hedelmät ja uusiseelantilaiset 😉

 

Täällä on noita jokia rittää, vähän väliä jossain näkyy hiekkainen uoma, tai ei todellakaan voi sanoa hiekkainen, vaan harmaa kivikkoinen uoma, vettä enemmän tai vähemmän. Mitään joen- tai järvenranta-mökkiä ei tänne kannata rakentaa, sillä niillä paikoilla on sandflyita, sellaisia kaikille kesällä pohjoisessa käyneille tuttuja mäkäräisiä. Hitto kun ne purevat pirullisesti. Mekin saimme muutamalla valokuvaus-pysähdyksellä niitä autoomme. Hankalia tapettaisiin, menevät ihan lattialle matalaksi, sieltä sitten jalkojen kimppuun.

Illaksi tultiin Queenstowniin, kamat hotelliin ja kaupungille. Kaupunki on varsinainen turistirysä, aivan täynnä erilaisia majoitusvaihtoehtoja: hotelleja, motelleja, majataloja, B&B-paikkoja, Homestay-paikkoja, Backpacker-paikkoja ja tietenkin asuntoautoja ja nitä nuorten reissaajien pakuja 😉
Jokunen täällä ihan asuukin, oli taas hauskoja taloja, villeissä paikoissa, rinteillä.

Todella paljon nuoria, 20-30 vuotiaita, tätä pidetään Action-lomien ykköspaikkana, nuorten kohtauspaikkana. Talvella lasketellaan, nyt ei ole paikkoja auki. Kesällä täällä patikoidaan, hypellään Benjiitä, täällä taisi olla maailman korkein sellainen, jostain kalliolta, täällä melotaan, lasketaan koskia… Kaikkea voi kokeilla. Valitettavasti me viivymme vain yhden yön ja tyydymme vain syömään 😉

Valitsimme paikaksemme meksikolaisen, tarjoilija oli ruotsalainen, hiukan päälle kolmekymppinen nainen. Hän tunnisti meidän pohjoisen tulijoiksi, jäi juttelemaan hetkeksi ja kertoi, että oli kierrellyt neljä vuotta maailmaa reppureissulaisena ja lopulta halunnut jäädä sellaiseen paikkaan missä on myös lunta. Asunut nyt 10-vuotta täällä, viihtyy hyvin.

Ihan pikkunätti kaupunki, järven rannalla, vuorten suojassa. Uusiselantilaiseen tapaan suurin osa rakennuksista omakotitaloja, keskusta jokunen 2-tai jopa 3-kerroksinen talo.

Kirjoitin Naipierissa käynnin yhteydessä niistä Art Deco -tyyppisistä taloista hiukan virheellisesti, ei niitä ole vain siellä. Kyllä kaikki Uuden-Seelannin kaupunkien talot ovat enemmän tai vähemmän sekä Art Deco- että vanhoista länkkäri-elokuvista tuttujen hieno julkisivu, laatikko takana -tyylisiä. Toinen toistaan hienommin koristeltu tai maalattu kirkkailla väreillä.

Illalla kun tulimme hotellille, oli mittarissa edelleen +10. Tuntuu tosi kornilta, että siellä Suomessa jä täällä on melkein yhtä lämmintä, täällä kun pitäisi olla 20-25 ja siellä -20 … -25.