Tänään oli ”nukutaan pitkään” -päivä, no joo, liikkeellä jo ennen kymmentä. Luultiin, että kaverit olivat jo menneet, mutta mopoja pakatessamme he tulivatkin paikalle, olivat olleet jossain aamupalalla. Meilläoli amupala syömättä, joten he lähtivät jatkamaan matkaa omin nokkineen.

Nyt ajoimme ekaa kertaa pääväylää AH1:stä, Hanoi – Ho Chi Min. Liikennettä ei ollut onneksi kauheasti, sillä koko matka oli jonkinlaista tietyötä, tulossa (joskus) hieno tuplakaistainen tie. Rekat ajoivat aivan keskellä tietä, mekin välillä ohitimme paikalliseen tyyliin penkan puolelta torvet soiden…

Välillä nauratti koko touhu: rekka ohittaa kuorma-autoa, joka ohittaa mopoa, joka ohittaa polkupyörä,ä, joka ohittaa kävelijää, vielä olisi voinut olla, että kävelijä ohittaa koiraa…

Vinh Mocin tunnelit, kapinallisten ”Amerikka-Vietnam”-sodan aikana rakentamamia tunneleita oli useita kilometrejä, leveys 90-130 cn, korkus 160-190 cm, välillä tosi ahtaita kohtia. Matkalta löytyi perhehuoneita, sairaala-huone, wc (suora reikä mereen), leveämpi käytvän kohta kokouksia varten, siellä sisit olivat eläneet kuin rotat koloissaan. Toisena oppaana meillä oli mykkä mies, joka kuulemma oli syntynyt tunnelisa, hm mene ja tiedä..

 

Tie kulki rannassa,, välillä pilkotti upea hiekkaranta, tuntuu hassulta, että kaikki se on täysin autiona, muutamaa lehmää lukuunottamatta rannalla ei ollutristin sielua. Mieletöntä hiekkaa, aavaa rantaa…

Koko päivän oli ollut synkkää ja jonkun matkan päästä pitikin vetää sadekamat päälle, tihutti sen verran, että kasteli. Onneksi ei ole kylmä.

Kaikista pyhistä lupauksista huolimatta jouduimme ajamaan viimeiset 30 km pimeässä, piti päästä Hueen. Kerran meinasi matka katketa, kun tie loppui ja edessä oli hiekkakasa, JARRUT LUKKOON, pysähtyi. Huono keli, ei kova vauhti 🙂

Huessa sitten ajeltiin yhtä katua tuonne ja toista tänne, ei viitsitty kaivaa ja kastella karttaa. Taas löytyi ihan kohtuu hintainen ja hyvällä paikalla oleva hotelli. Monen mielestä meidän hotellit ovat liiankin vaatimattomia, mutta niihin emme yleensä satsaa, siellä kun ei olla viettämässä aikaa.

Ruokaa piti saada, joten tavarat sisään ja menoksi, roskiksien ohi kulkiessamme säikäytimme muutamat rotat liikkeelle, juoksivat melkein Sipen varpaiden yli.

Läheltä löytyikin sopiva paikka, nimi lupaili englanninkielistä ruokalistaa … kattia kanssa … tarjoilijoita ja muitakin ”muka-kielitaitoisia” pyöri ympärillä, tilaus ei tuottanut oikeaa lopputulosta, makarat oli pakko lähettää takaisin keittiöön. Sipelle tuli yks-kaks aivan älyttömän huono olo, jalat meinas mennä alta, HUH, maksettiin kaljat ja äkkiä ulos. Mitähän tapahtui? Oliko kaljassa jotain? Tölkin suulla? Röökissä? Oksennus-yritykset eivät tuottaneet tulosta, mutta pikkuhiljaa olo helpotti. Täytetty sämpylä ja CocaColat katukauppiaalta ja hotellille, onneksi huono olo hävisi.