Aikainen herätys, 6.00, nokka kohti Tarangiraa. Ajeltiin toista tuntia maalaismaisemissa, ohitettiin monta pientä kylää, osa todella rähjäisiä. Yli 50 miljoonaa…

Täällä Tanzaniassa muuten kiinalaiset ovat rakentaneet teitä, saavat ilmeisesti luonnonvaroja vaihdossa, pahat kielet kertovat,    että ei ihan puhdasta/reilua peliä.

Luonnonsuojelualueen portille ajettiin läpi alueen, jossa asui Masaita, osassa pihoja oli perinteisiä majoja ja toisissa taustalla peltikattoisia taloja. Takaisin tullessamme lapset juoksivat välillä auton luo pyytämään karkkia ja vesipulloja, käyttävät niitä moneen.

Lähdettiin kiertelemään joen vartta, täällä pitäisi olla paljon elefantteja, yhtään ei näkynyt, lopulta muutama näkyi joen toisella puolella rinteessä, tietenkin ylityspaikkoja harvassa.

Kierreltiin ja kaarreltiin, siirryttiin   pikkuhiljaa ylemmille heinikko-alueille, ei mitään. Safari-autojen kuskit vinkkaavat toisilleen nähdyistä eläimistä, nyt löytyi, tällä kertaa Gebardi! Välillä on sitten 10 autoa tiukassa kasassa tuijottamassa yhtä onnetonta elukkaa. Osa kuskeista hinkkautuu niin lähelle eläintä, että ihan ärsyttää, Johnissa  on vähän sitä vikaa. Ei näyttänyt Gebardia haittaavan.

Ajeltiin heinikkoista ’niittyä’ kun Johnin ajama auto jäi kiinni, meidän kuski meni avuksi, peruutettuaan ensin meidän auton sieltä kovalle maalle.

Johin peruutus-yritykset näyttivät toivottomilta kun ei ollut hinausköyttä, ei vinssiä, heiniä vain repivät pyörien alle. EI HITTO. Juha yritti auttaa työntämisessä, ei tullut mitään, painava auto ja kun kuskilla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä heijaamisesta.

Millanenhan näiden autokoulu oikeasti on? Ensin kuulemma puoli vuotta opetellaan ajamaan henkilöautoa, sitten viiden vuoden päästä jatketaan ’isojen’ autojen kanssa.

Lähdin kävelemään Johnin autolle, ensin kiellettiin tulemasta, mutta sitten ok, auton kyytiläisetkin laskeutuivat. Selitin Johnille heijaustekniikkaa, ei ensin ymmärtänyt… sitten heijattiin ja työnnettiin auto porukalla kuiville, arvatenkin olimme kuraisia.

Riikka oli katsellut heinikkoa ympärillämme tarkasti koko ajan. Totuus kyllä on, että jos siellä olisi joku jellona maannut, olisi se tullut täysin huomaamatta. MUTTA uskon, että joka ikinen jellona ja muu vaarallisempi eläin on sirutettu, eli tiedetään tarkasti missä päin aluetta ne milloinkin ovat.

Yksi auto oli tullut siihen paikalle, mutta ei auttamaan, ajoi samaan hotelliin paikkaan jumiin, piti kuulemma näyttää meilke, että ’näin ajetaan, minä osaan…’, kuulimme pari tuntia myöhemmin, että on vieläkin kiinni siellä, saman Safari-firman auto menossa auttamaan. HAH HAH

Poikkesimme hienoon Lodgeen juomaan ja vessaan, kovat oli hinnat, mutta myös siistiä, olisi kyllä ollut tylsä paikka moneksi päiväksi, yleisesti näissä yövytäänkin yksi yö ja jatketaan matkaa seuraavalle luonnonsuojelu-alueelle. Monet näistä Lodgeista on rikkaiden eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) entisiä lomapaikkoja, joista on sitten tehty hotelleja. Onhan se kivaa istua terdellä illalla kun aurinko laskee ja katsella eläimiä. Olen ollut 20-vuotta sitten Keniassa, ’Minun Afrikkani’ -kirjan kirjoittajan Karen Blixen Lodgessa.

Evästauko vietettiin virallisessa evästauko-paikassa. Nämä eväsboxit tulevat jo korvista ulos: kanaa kelmussa tai foliossa (Kilimanjarolla se oli vuoristokanaa, täällä pelkkää kanaa), trippi, muffinssi, piparipaketti, lötköt kolmioleivät. Ruoka oli oikeasti ihan hyvää, mutta ei Erkkikään syö samaa päivä tolkulla.

Paikalli oli myös pieniä apinoita, joiden tärkein homma oli saada varastettua aina jotain. Hivuttautuivat pöydän lähelle: hyökkäys, nappaus tai kahminta ja karkuuuuuun. Yleensä ihmiset säikähtivät niin paljon, että homma onnistui. Meidän pöydästä ei onnistunut, Tiina tinttasi yrittäjää, niin ettei toista kertaa tullut.

Naapuri-pöydässä kävi parempi tuuri, äiti poikasta mahassa roikottaen sai saaliikseen keksipaketin. Myöhemmin näimme kuinka yhdeltä vanhemmalta mieheltä yritettiin viedä koko boxi, onneksi meidän kuski kerkesi hätiin, saman papan kimppuunkin kävi apina. Ilmisten täytyy olla tarkkoina ja ei saa jättää mitään syötävää jälkeensä. Hauskoja veikkoja ne joka tapauksessa olivat.

Loppuhuipennukseksi nähtiin monia norsuja, leijonakin muutaman metrin päässä autosta.

On kuvia, meistä 10:stä varmaan 8 ottaa samasta tilanteesta aina kuvan, sovittiin, että kuvat     yhdestetään 🙂

Ajeltiin mahtavaa saksalaisten, toisen maailmansodan aikoihin, rakeentamaa laattatietä ylös, monta-monta tuhatta kiveä! Hyvin pohjat tehty kun vieläkin kunnossa.

Arushassa hiukan hiljaisempaa kun on sunnuntai, mutta on se rähjä paikka, köyhää on.

MacDonaldskin on ollut siellä joskus, mutta lopetettu, kun ei ollut tarpeeksi asiakkaita.

Palattiin Moshiin illalla, kerättiin pyykit yhteen, katsotaan koska kerkeävät pesemään. Tämä onnäissä halvissa maissa hyvä juttu, vähän kamaa mukaan, kun saa halvalla pesetettyä.

Iltaa istuttiin perinteisesti pitkän pöydän ympärillä. Mitenkäs muuten, kuin aikaisin nukkumaan…

Aamiaisen jälkeen autoihin ja menoksi, suuntana Ngoron Koro.

Reilun tunnin ajomatka puikkelehti erilaisessa Tanzaniassa, vauraanpaa maaseutua, alueella asuu Egyptistä 200-300 vuotta sitten tulleita, aivan selvästi eri näköksiä, erilaiset viljelytavat, rakennukset.

Tanzaniassa on 24 eri heimoa, kaikilla oma kulttuuri, kieli, erilaisia muitakin tapoja..

Tanzanian viralliseksi kieleksi on valittu swahi.

Käytiin Masai-kylässä, varsinaisia haisevia paska-majoja, taitaa olla ihan feikkiä koko homma, asuvat varmaan jossain muualla oikeasti. Hyppytanssikin oli vähän sitä sun tätä, laulusta puhumattakaan. Lyhyitä tyyppejä. Maksoimme kiskuri-hinnan, 10000(5$)/hlö ja meille pakkomyytiin rihkamakoruja kovaan hintaan. Osa osti, osa ei.

Täällä Ngoron Korossa on samoja eläimiä kuin eilisessäkin paikassa,  täällä pitäisi asua pari sataa leijonaakin, mutta ovat hiton hyviä piiloutumaan. Ne kun ovat yö-eläjiä, voivat ne maata ihan vieressämme heinikossa, emmekä huomaa niitä.

Evästauko vietettiin Hippo-lammella, siellä ne ryökäleet (noin 30) makailivat sieraimet pinnalla, suurimman osan ajasta, muutama nousi välillä enemmänkin näkyviin, muttei kukaan kokonaan pois, oli kuulemma liian kuumaa syömiseen. Hipot tappavat eniten ihmisiä Tanzaniassa, ei uskoisi.

On nähty lisää kaikenlaisia eläimiä: leijonia, takkuinen urosleijonakin, sevettikissa, hyeenat, shakaali mutta Reinot vain kaukaa. Tietenkin elefantteja, kirahveja, seebroja ja mieletön määrä lintuja.

Illan suussa kohti hotellia, ostettiin matkalla maistiaiseksi punaisia banaaneja, no eivät kummempia kuin kotimaiset perusbanaanit.

Vähän lioteltiin jalkoja uima-altaassa, mutta ei ihan varsinaiseen uimiseen ryhdytty, oli sen verra n likainen allas…

Illalla taas syötiin, ruoat ovat olleet hyvät, hiukan voisi olla enemmän mausteita. John-boy laulaa luikautti meille taas, Kilimanjaro, hakunamatata… on muuren käynyt 250 kertaa Kilillä, kääk!

Nukkumaan ajoissa.

Ajoissa aamupalalle.

Jukka oksensi, ’tauti’ oli alkanut 5.00, mitähän tekisimme? Päätös: mukaan vaan, pussi syliin… loppujen lopuksi vain yksi pysähdys neljän tunnin matkalla taudin takia.

Olimme jakaantuneet kahteen autoon, molempiin 5 henkeä, toista autoa ajoi John, komea pitkä kaveri, varsinainen huulenheittäjä, ralli-kuski (Paris-Dakar reitillä!) lauloi meille välillä tanzanialaisia lauluja, hymy paljasti upeat valkoiset hampaat. Hymyili lähes aina. Kotoisin Arushasta, asuu nykyään vaimon ja kolmen poikansa kanssa Moshissa.

Toinen kuski Peter, hillitympi, komea myös, puhui erittäin hyvää englantia, kertoi paljon eläimistä ja yleisesti Tanzaniasta (taloudesta, politiikasta, koulutuksesta…), oppi suomea. Rauhallinen ajaja, tosin autokin hitaampi.

Isommaksi ongelmaksi kun Jukan tauti, osoittautui automme toisen tankin vuoto, bensaa valui ulos. Pysähdyimme Arushassa korjaamaan asiaa, ajoimme sivukujille, sellaiselle alueelle missä oli ns korjaamoja.

Ukko-leegia pyöri auton ympärillä puolixen tuntia, korjattu? No ei…

Järkyttävän rähjäistä kaikkialla. Mielettömästi ryysyisiä ihmisiä. Rojua. Kaupungissa asuu miljoona ihmistä. Näissä köyhissä maissa käynnit olivat hyviä kaikille, tulisi omille valituksille oikeammat mittakaavat. Mitä minulla on, mitä minä itse voisin tehdä…

Bensa-ongelma ei korjaantunut, korjataan kuulemma illalla, oikeasti varmaan valutetaan se toinen tankki tyhjäksi ja käytetään vain toista.

Ajoimme majapaikkaamme, yövymme molemmat yöt samassa vaatimattomassa hotellissa, täällä on kuitenkin uima-allas. Taisivat täyttää sen meitä varten 🙂

Ruoka.

Vihdoinkin Safarille, ajoimme sisään Lake Manyaran portista! Sisään kirjautuminen, kaikkien luonnonsuojelualueille tulevien nimet laitetaan kirjaan, jotta voidaan tsekata, että kaikki tulevat ulos.

Ajelimme alueella 4-5 tuntia, näimme apinoita: harmaita, ruskeita, isoja, pieniä, puissa, maassa… näimme kaikenlaisia kaselleja ja kauriita, seeproja, monenlaisia lintuja, näimme kirahveja, elefantteja, leijonia, varaani kivikaiteella, kilpikonna, leopardi makailemassa puussa.

Illalla majapaikassa illallinen. Miten voi näin väsyttää kaikkia, ajoissa nukkumaan.

Leiriin jääneet heräsivät ajoissa, perinteisen aamupalan jälkeen tulivat vauhdilla alas, ohittaenkin jopa!

Yksi jalka hiukan nuljahti alastulossa, mutta mitään suurempia kompurointeja ei onneksi ollut.

Hotellilla olijat heräilimme pikkuhiljaa, keräännyimme vakiopöytäämme, kuka mitäkin aamupalaksi syömään.

Löysäily-päivä!  Ei mitään ohjelmaa, ei minnekään lähtöä.. osa luki, osa vain oli..

Iltapäivällä palasivat loput kiipeilijät hymyssä suin.

Palautettiin vuokra-tavarat, tsekattiin lahjoitettavat. Todistustenjako 🙂 Hyvä me!

Olimme sopineet yhteisen, Tansanialaisia ruokia sisällä pitävän, buffet-illallisen klo 18.00, todellisuudessa ruoka tuli 20.00. Ruoka oli ihan hyvää: paistuttuja banaaneja, joukossa lihaa (beef), mausteiden kanssa paistettua riisiä, seassa jotain lihaa, haudutettuja vihanneksia, pinaattia ja salaattia. Hyvää oli!

Vähän ne banaanit ihmetyttivät, maistuivat perunalle, nyt ymmärrän, että sitä käytetään niin paljon ruoan laittoon, banaania on kolmea lajia: vihreä ruokaan, keltainen sellaisenaan ja punainen makea, meidän banaania vastaava.

Hakunamatata… Tft, tarkoittaa Tansanian-flexible-time. Mitään ei tapahdu samantien, se tapahtuu joskus.Adeliine kävi briiffamassa meidät huomisen Safarille.

Hotellilla jonkin verran muitakin, osa hyväntekeväisyystöissä olevia.

Ajoissa nukkumaan…

Tähtäimessä Uhuru Peak, korkein huippu, sinne pääsee noin 10%  matkaan lähteneistä kiipeilijöistä.

Kilmans  Point, 200 metriä alempana, tänne 30%, kaikki jotka menevät huipulle Uhuru Prakille, kulkevat tätä kautta. Tämäkin on jättitavoite, sillä Kiboon tulijoista osa jättää leikin sikseen.

Herätys oli eilisen puolella 23.00, joimme teetä ja söimme pikkuleipiä, kävimme oppaiden kanssa läpi tuleva kiipeäminen, mitä tehdään, mitä odotettavissa. Kuuntelimme myös Moldovalaisten saamat ohjeet, lähes samanlaiset. Aikaisemmin olimme kuunnelleet myös Japanilaisten ohjeet, olimme äimän käkinä, heille tulossa lisähappea ja viagraa, oikein, VIAGRAA! Emme ole asiantuntijoita (onneksi), mutta mitä hittoa Viagralla on tekemistä kiipeilyn kanssa?  Laajentaa verisuonia? Toivottavasti emme ainakaan ulkoisia merkkejä näe … pienet japanilaiset toppapöksyissään … tämä täytyy selvittää reissun jälkeen.

Sitten vielä osalla maskit, hyvä, että  henki kulkee muutenkaan, vielä joku riepu suun edessä.

Kamat kasaan,  minulla litimärät kengät, hajoitin yhden kankaisen vesitiiviin tavarapussin ja tein siitä jalkarätit, sen verran intin juttuja kuunnelleena ja vaeltaneena pakkasin jalat kuivien sukkien avulla turvallisesti, etten ainakaan itseäni palelluta. On toiminut ennenkin, brätkäillessä kun ei aina voi välttää kastumista.

Kaikki tarpeellinsn päälle: lämpökerrasto, sen päälle pari teknistä paitaa, fleese, untuvatakki ja toppatakki. Puffi, karvalakki, alushanskat, rukkaset… älytön määrä vaatetta, lisää repussa: neobreemi-maski, lisä-rukkaset. Ei hajuakaan mitä oikeasti tarvitaan. Nyt lämpötila nollan tuntumassa, odotettavissa -5:stä -20:een.

Suke ei lähde ylös, järkky päänsärky otsalla, oksentelua, selvästi vuoristotautia. Jää nukkumaan ja siirtyy alemmalle tasolle päivän aikana. Yksi opas jää huolehtimaan hänestä.

Meitä on 4 lähtijää, 3 opasta, mukaan tulee yksi uusi opas, kuulemma oikea ylätason pro.

Minulla ei mitään oireita, uskomatonta! En ole ottanut mitään lääkkeitä.

Mariannella vähän epämääräisen epämielyttävä olo, kuitenkin parempi olo kuin aikaisemmalla tasolla. Buranaa, mutta ei mitään suurempia lääkityksiä.

Sipe on onnistunut pitämään pääsäryn pois, mikreeni onneksi hallinnassa. Hen-git-tää huo-lel-la. Buranaa hiukan, ei kummempaa.

Juhalla suht koht hyvä olo, pientä otsa-päänsärkyä, valoherkkyyttä silmissä…

Vesipullojen täyttö, lämmintä vettä osaan, lämmittää samalla selkää.

00.00 Kokoontuminen pihalle jonoon, otsalamppu otsalle. NYT SE ALKAA! Ei sada!

Liikuimme todella hitaasti, pole-pole. Omia pieniä ryhmiä, oppaita lähes saman verran kuin kiipeleilijöitä. Valoketjut liikkuvat, etäisyys edessä liikuvaa  mitätön. Kukaan ei puhu mitään, kaikki keskittyvät omaan suoritukseensa, jokainen etenee omalla tyylillään.

Välillä pysähdys, hengitä! Juo! Hengitä! Keskity! Jossain vaiheessa opas otti parilta kulkijalta pikkurepun pois, kaikki selviytymiskeinot peliin. Jollain huonovointisuutta, jollain pystyyn nukahtamista, jollain kevyttä päänsärkyä… paljon zombeja liikkellä rinteillä.

Muutamat oksennustauot, hengitystauot, juomatauot, mitkään tauot eivät ole pitkiä, pakko pysyä liikkeessä koko ajan.

Onneksi emme näe maastoa, sillä liikumme jyrkillä rinteillä, parikymmentä senttiä leveällä polulla.

Vilkaisu ylös, voivatko ylempänä, lähes pään yläpuolella, näkyvät olla edessä meneviä kiipeilijöitä? Vai tähtiä? Helkkari! Tähtiä? Kiipeilijöitä? KIIPEILIJÖITÄ!

Jossain välissä oppaat laulavat, tuntuu oudolta, miten on mahdollista, että joku laulaa? Nauraa?

Tauoilla on vaikea päättää seisoako vai istua, juodako, ottaako haukku patukasta. Joku lysähtää kivelle, joku nojaa sauvoihin etukenossa, nukkuuko? Joku läähättää, yrittää tasata hengitystä, joku yskii, nieleskelee.

Opas hoputtaa eteenpäin, juottaa reputonta (juomapullo kiinni repussa), kyselee vointia, kannustaa ’you do it great!’, ’you handling it!’, ’you are winner’…

Kuuden jälkeen alkoi aurinko nousta ja tunnin kiipeämisen jälkeen olimme Kilmans Pointilla! HELVETTI, TÄÄLLÄ OLLAAN! Kenenkään ei tarvinut jäädä matkalle, tai kääntyä takaisin. UPEAA! YES! ME TEHTIIN SE!

Huipulla meille kävi juuri niin kuin oltiin luettu ihmisille käyvän, istuttiin Zombeina kivillä, oppaat käskivät ottamaan kuvia, HEH HEH.

Tee-tarjoilu, emme odottaneet sellaista, kaikki hörppivät vähän. Minullakin alkoivat silmät lurpaamaan, valtavan ponnistuksen jälkeen jossain määrin takki tyhjä.

Maisemat ovat huikaisevat, olemme maailman huipulla, WAU, jäätikköä, valon ja varjojen leikkiä… Ihan alas asti emme näe, pilviä. Mielettömän upeaa!

Jatketaanko? Kahdella olisi ollut mahdollisuus, mutta ei tuntunut järkevältä, korkeuseroa Uhuru Peakille enää vain 200 metriä, aikaa edestakaiseen reissuun olisi mennyt varmaan 4 tuntia ja päälle vielä täältä alasmeno… minua ei varmasti jää kaivelemaan, eikä kaduttamaan, tämä on jo tarpeeksi kova juttu!

Alastulo ei ollut yhtään helpompaa, ehkä nopeampaa. Ensimmäisenä kompuroin kavereille kaljat 🙂

Olimme sopineet, että jos kaadut, tarjoat muille kaljat.

Sieltä tultiin monella tyylillä, hoippuen, huojuen, etukenossa, takakenossa, yksin, kaksin… pääasia, että tullaan alas. Ja nopeasti. Haasteellisin osuus oli sulannus hiekka, 10-20 cm paksu, vellova hiekka, jossa jalat upposivat ja luistivat, osa tuli sitä kuin paksu-lumista rinnettä, jalat hiukan koukussa, puolta vaihtaen.

Välillä oli pakko pysähtyä…

Lopulta alkoi normaali polku, matka tuntui tosi pitkältä. Ei puhuttavaa. Pysähdys. Jalat taikinana.

Vihdoin Kibon kämpälle (klo 11.00), vessaan, vaatteet makuupussiin, tuoremehut naamariin ja nukkumaan tunniksi. Kaikki sammuivat saman tien, kyllä väsyttää…

Herätys 12.00, Samuel koputti olkapaahän, aamupala, ei ruokahalua…

Taas on noustava, syötävä, juotava, voi kun voisi jäädä vain nukkumaan…

Aamupalaksi letteja, kahvia, paahtoleipää. On pakotettava itsensä syömään.

Kamat kasaan, saa annettua kantajille suurimman osan kamoista, vähennettyä päältä pois.

Matkaan! Taas saa laittaa sadevehkeet suosiolla saman tien päälle, sen verran sumua jo nyt ilmassa.

Liikumme mahdollisimman nopeasti, kyllä ottaa jalkoihin nuo kivikkoiset kohdat, vaikka kengän nauhat ova tiukalla, varpaat töksähtävät kengän kärkeen. Aavikko-osuus meni nopeasti, ei paljon maisemia katseltu, ei juteltu, marssitaan vain eteenpäin. Pysähdy. Hengitä. Juo…

Vihdoinkin takaisin Kibossa!

Kävelty 1,5:n vuorokauden sisällä 42 km (11+10+10+11), nukuttu 3 tuntia! Tuo viimeinen nousu on on merkitty karttaan 5:ksi kilometriksi, mutta luikerteleva polku oli oikeasti 10 km.

Huh huh, arvaatte varmaan… tarjolla kahvia ja popcornia!

Majoittautiminen, juttelimme oppaiden kanssa, Sipeä nukuttaa edelleen,  on huono olo, vuoristotautia, autokyydillä pois vielä tänään. Minua ei huvita kävellä samaa kivikkopolkua sateessa enää yhtään, lähden myös autokyydillä. JES

Marianne, Juha ja Suke jäivät leiriin, Suken olo parantunut huomattavasti. Saivat myöhemmin kämppikseksi engelsmannin (oli Moshissa samassa hotellissa kuin me), joka oli sekaisin kuin seinäkello. Vuoristotautia: ei kuullut kunnolla, maha sekaisin, päänsärkyä. Oli tarjottu autokyytiä, ei ollut tajunnut asiaa.

Autokyyti oli melkoinen komemus, yli tunti helvetillisessä röykytyksessä, välillä ei ollut edes tietä, etupenkillä rynkky-mies, takana meidän kanssa kolme pikkasen kirpeälle hielle haisevaa kundia. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että minnehän oikeasti ollaan menossa.

Lopulta alueelta ulos, toiseen autoon, ajoa toinen tunti, ennen  kuin oltiin hotellilla.

Ihanaa, suihkuun ja oluet, ei jaksettu kauaa valvoa.

Kiboon jääneet eivät pitkään valvoneet.

Jo perinteisiksi muodostuneet aamutoimet: herätys, koputus:’lämmintä vettä’, aamupala, vesipullojen täyttö, liikkeelle.

Tänään taivallettavana autiomaata muistuttava reitti. Tuntui jotenkin ihanalta lähteä liikkeelle kun ei satanut, sadevehkeet tietenkin mukana, täällä kun ei voi luottaa mihinkään ja sää voi vaihtua 10:ssä minuutissa totaalisesti. Melko hilpeä tunnelma, höpöttelyä, vitsailua… kaikkia varmaan jo vähän jännittää miten tulee käymään.

Kiivettiin lohkareista polkua loivasti ylöspäin, kantajat menivät oli pään päällä kelmen repun kokoisia pakaaseja, täytyy kundeilla olla hyvä kunto! Kaikilla ei kunnon kenkiä, eikä päälysvaatteita, sadevehkeistä puhumattakaan.

Tämä on tosiaankin autiomaa, tulee mieleen Amerikan autiomaat, ei kuitenkaan niin isot, täällä näkyy reunat ja polkukin melko selvästi.

Matkaa 9 kilometriä, tasaista taaperrusta, välillä hengitystaukoja. Oltiin päätetty, että pidetään ruoka-taukoja useammin, noin kahden tunnin välein. Edellisinä päivinä oli kerinnyt tulemaan jo oikein kova nälkäkin, varmaan osa syy hyytymiseen. Tihkusadetta…

Tietenkin kastuttiin, koittelee sietokykyä… väki vähenee reitin varrella. Suurin osa liikkuu meitä nopeammin.

Yhden matkailijan päätä särkee, ei tunnu helpottavan tekee sitten mitä tahansa, pikkurepunkaan pois antaminen ei muuta tilannetta. Minun päätäni ei särje, eikä mitään muitakaan oireita ole ilmaantunut, hienoa, mutta se ei tarkoita, ettei tämä olisi rankaa!

Vihdoinkin Kibolla, 4720 m, korkeusero edellisestä leiristä 1000 m, matkaa kertyi 9 km, aikaa kului 8 tuntia. HUHHUH

majoittauduimme ankeimpiin näkemiimme kämppiin, 15 hengen huone, Kibossa nukkumatilat vain 60:lle, täällä ei voi olla pitkään, tietyn tunti-rajan sisällä siirryttävä alemmas, ettei tule ongelmia. Tänne ei siis jäädä ns. yöksi. Ankeaa: märät betonilattiat, ovissa raot, ikkunan pielistä vetää, kosteaa, MÄRKÄÄ..

Jopa vesassa käynti on haasteellista, hengästyttää.

Saimme teetä ja popcorneja, paahtoleipää, lettuja, hedelmiä. Nyt pitäisi syödä ja mennä maate, herätys 23.00. Jotenkin ei ole ruokahaluja, pakko-syöntiä.

Taas märät vaatteet makuupussiin, itse sekaan ja nukkumaan, uni tuli yllättäin, mutta 2-3 tuntia ei ole tarpeeksi. ANKEAA!

Me täällä ilman treeni-kautta, kaikilla muilla jonkinlainen, kuukausien suunnitelru valmistautuminen…

Olemme nyt niin korkealla, että itse huipulle pääsemisen kannalta on hyvä olla täällä korkeudella yksi ylimääräinen päivä. Kaikki eivät tätä tasauspäivää pidä, meidän kanssa samaa tahtia tulleista osa jatkaa suoraa, me pelaamme varman päälle…

Ihan normaalit aamutoimet: aamupala, pesuvedet, vesipullot…

Liikkeelle !ähdettiin yhdeksältä, suuntana Seebrakalliot, mitkä ovat 4200 metrin korkeudessa. Matkaa on vain 3,4 km, mutta kyllä sai taas taapertaa, kevyt sade ei tuonut helpotusta asiaan.

Nyt kun meillä ei ollut mukana eväslaatikoita (söimme kukin omia energiapatukoitamme), eikä vara-vaatteita, pikkureppu tuntui ihanan kevyeltä, normaalisti 7-8 kg. Jaksaa, jaksaa…

Kaikkien olo tuntui suht koht hyvältä, ei kovaa päänsärkyä, ei huimausta, eikä kukaan meistä ole Saanut mitään maha-pöpöjäkään! Hyvä me! Perillä, kalliot ovat tosiaankin raidalliset, se johtuu siitä, että niillä valuvan veden mukana tulee erilaisia planktoneja, jotka tekevät niistä kohdista vaaleita, kun taas ne kohdat, joissa vesi ei valu, säilyvät tummempina ja osa jopa ihan mustina tulivuoren purkauksen mustan laavan  jäljiltä.

Istuimme hetken sateen suojassa syömässä patukoita, hitto kun koko ajan sataa…

Japanilais-seurue saapui paikalle, heillä eivät kanna omia reppujaan, jotenkin koomista, no rahalla saa, heidän mukanaan kulkee oppaiden lisäksi ’pikkurepujen-kantaja’.

Takaisin leiriin ja syömään, koko ajan pitää syödä, juomisen ymmärrän, mutta tämä jatkuva syöminen. Taas oli hyvää ruokaa, meillä on tosiaan hyvä kokki.

Täällä piti olla jonkinlainen kenttä, mutta heikkoa on, yksi viesti lähti, sitten kenttä katosi.

Päikkäreille määräys, heh heh, kuulemma pitää nukkua varastoon, seuraavana yönä kun ei sitten nukuta. Haasteellista nukkua varastoon ainakin minulle, taisin torkahtaa, mutta ei kunnon unia tullut.

Tutustuttiin Makedonialaiseen ryhmään, noin 10 henkeä (2 naista), olivat tulleet tänään, eivätkä meinaa pitää välipäivää, jatkavat meidän kanssa huomenna ylös. Ovat vuoristokiipeilijöitä,

tottuneita ohueen ilmastoon.

Ilta meni vaatteita kuivatellessa, hitto kun olisi takka. Luonnonsuojelualueella tulenteko on ollut kielletty jo vuosikymmenet, eikä näistä aurinkopaneleista riitä jytyä muuta kuin valaistukseen. Syötiin ja nukkumaan 21.00. Temput käyttöön, märät kamat makuupussiin, itse silkkipussiin, vaatteiden päälle, osan vaatteista sekaan käden/jalkojen lämmitin.

Jos ei tuttu juttu, niin on olemassa sellaisia pieniä pusseja, mitkä aktivoituvat kun niitä puristelee, jotkut kemikaalit sekoittuvat ja pussi luovuttaa lämpöä 1-3 tuntia, käyttö-lämpötilasta riippuen.

Hitto, ’yö-keikalle’ monen on pakko mennä, lampun kanssa kipittelimme talon alle ja tietenkin kiertävä vartija tuli katsomaan minne valot hävisivät.. siellä sitten säntäilimme pitkissä kalsareissamme valoa karkuun, Kuin mitkäkin metsähiiret. Yö-vartiointi on tarkkaa, ettei kukaan vaan lähde leiristä ulos eksymään.

Retkeily-ryhmä

Hot Springs (35$/hlö) päivän kohteena, lähtö 9.30, ajomatka kesti noin 2 tuntia, tiet aika huonossa kunnossa, piti jopa nousta autosta ja kävellä auton perässä sillan yli.

Lähde ei ollut kuuma, vaan haalea, HOT, heh heh. Vedessä uiskenteli ’puhdistus-kaloja’, jotka nyppivät kuolleen ihon jalkapohjista, aika villiä, alussa ällöttävää, mutta siihen tottui.

Tietenkin alkoi satamaan, juuri kerittiin uimasta pois ja päästiin olusille, ei ollut ihan pikku sade, oikea kaatosade.

Opas ja kuski lähtivät hakemaan ruokaa, kun kaikki ravintolat olivat kiinni kolerantakia. Hetki vierähti, 3 tuntia istuttiin paikallisten(20 hlöä) kännikalojen kanssa. Useammalla ’metsurilla’ kunnon Machete-veitset.

Lopulta opas tuli ja kertoi, että autokin hajosi, ei auttanut muu kuin lähteä marssimaan punaista mutaista tietä kohti autoa, varmaan kilometri!

Paluumatka sujui onneksi hyvin, ilman vastoinkäymisiä.

Hotellilla takaisin 17.00, parin tunnin reissu HEH HEH. Kenkien pesu ja ilmainen illallinen. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Aamulla paistoi aurinko! Ajoissa ylös, Samuel toi meille pesuvadissa lämmintä vettä, pika-pesu yhteisellä vedellä (ei haittaa). Vesipullot täytettäväksi ja kamojen pakkaus. No niin nyt sitten totuuden hetki, miten kamat mahtuvat 🙂

Päiväreppuun (omaan selkää ) eväslaatikko, sadevehkeet, juomaa 3 litraa, energiapatukoita.

Isoon reppuun kaikki muut ja makuupussi, repun näet seuraavan   kerran seuraavassa yöpaikassa.

Päivä oli pitkä, satoi ajoittain rankastikin, jotkut varusteista kastui osalla meistä, onneksi ei ollut niin kylmä, että olisi oikeasti haitannut.

Nousu ei tunnu minulla missään, joillain ottaa ’päähän’, joillain hiukan pahaa oloa, mutta kaikki tämä kuulemma ihan normaalia.

Porukkaa tulee vastaan tasaisena virtana, osa pukeutuneena ihan selvästi päiväretkelle, luulisi, ettei niillä pärjää, heidän kantajien selässä täytyy olla enemmän vaihto-varusteita kuin meillä. Tai ostettu päivävarusteiden kantaja.

Osa alastulijoista toivotteli onnea 🙂 hm hm sitä taidetaan tarvita, on sanottu, että 10% pääsee perille, meillä vakaa aikomus!

Porukkaa tulee vastaan tasaisena virtana, osa pukeutuneena ihan selvästi päiväretkelle, luulisi, ettei niillä pärjää, heidän kantajien selässä täytyy olla enemmän vaihto-varusteita kuin meillä. Tai ostettu päivävarusteiden kantaja.

Osa alastulijoista toivotteli onnea 🙂 hm hm sitä taidetaan tarvita, on sanottu, että 10% pääsee perille, meillä vakaa aikomus!

Tämä päivä oli paha, pahempia on edessä APUVA

Olimme marssineet lähes 5 tuntia kun saavuimme eväspaikalle, satoi kaatamalla, ei minkäänlaisia katoksia, helvetti! Käy tähän sitten picnicille, kaikilla nälkä.

Sipe ja Kata ahtautuivat haisevaan ulkovessaan, toinen sisemmäs hädille ja vaatteiden lisäykseen, eväspaketin kaivamiseen, toinen   suojaksi oviaukkoon. Vaihto.

Marianne, Suvi ja Juha pakkautuivat toisen vastaavan paskahuussin suojaan kaivamaan tavaroita, ensin ensimmäinen peruutti sisään,  käännös, toinen kaivoi repusta rasian, ojennus kolmannelle, paikkojen vaihto, saman kuvion uusinta… ruokailu huh huh

Sipe ja Kata söivät taivasalla, kateellisen korpin (ja oppaiden) katsellessa vieressä. Loput eväät annettiin oppaille ja korpille, oli taas jätti-eväät!

Juha on päässyt kovaan ryhmään … Juhan kommentti: ’Juha ja muut jätkät’, meitä kun on 4 naista ja 1 mies.

Ei muuta kuin eteenpäin sateessa, nyt alkoi jo vahan jurppia. Enää ei näkynyt tulijoita, eikä liioin menijöitäkään, vain me. Taidetaan liikkua hitaasti, mutta pääasia, että liikutaan!

Matkalla ei mitään katseltavaa, samanlaiset maisemat toistuivat: pensaita, jätti-kanervaa, pamppaa…

Samallaisia vastauksia oppailta kuin eilenkin, ’just 1 hour left’, 3:n tunnin jälkeen, ’just 30 minutes left’…

Osalla alkoi olla jo vuoristotaudin  oireita, päänsärkyä, hartioissa jumia, jaloista voimat vähissä. Tätäkö tämä on? Ja ihan maksamme tästä, kuului kommentteja. HAH hah Loppumatka marssittiin sateessa melko hiljaa, jokainen omissa ajatuksissaan.

Viime marraskuussa piti sataa, ei satanut, nyt pitäisi olla melko kuivaa, ei ole, sataa helkkaristi!

Vihdoinkin perillä! Tämä HOROMBO HUT on iso leiri makuupaikkoja 260:lle, täällä useammat reitit yhtyvät ja jatkuvat yhtenä ylöspäin.

Korkeus 3720 m, korkeuseroa edellisestä 1000 m, matkaa kertyi 11 km, johon aikaa kului 8 tuntia.

Rekisteröityminen, majoittautuminen ja teelle, teen kanssa aina popcorneja 🙂

Pääsimme kaikki tällä kertaa samaan mökkiin, hetken päästä mökki oli aivan kostea, kun kaikkialla, mihin ikinä sai jotain ripustettua, roikkui vaatteita kuivumassa.

Löhöilyä, päivän läpikäyntiä, höpöttelyä, illalliselle 19.00, taas hyvät ruoat (kokki ansaitsee kyllä palkkansa!).

Ruokalassa ryhmän oman pöydän tunistaa pöytäliinasta, meillä vihreä-ruudullinen. Illalliseen kuuluu keitto, pääruoka ja jälkkäriksi hedelmiä, NAM.

Oppaat tulivat vielä läpikäymään huomisen ohjelmaa (Brison, Peter ja Dodo).

Ajoissa pitäisi mennä nukkumaan, me menimme 21.00

… hah hah, ekan kerran herättiin jo 23.00 pissalle (juo itse 3 litraa vettä kaiken muun nesteen lisäksi). Arvattavasti uni ei ihan riitä 10 tunnin yö-unille, ainakaan Katalla ja Mariannella, me kun yleensä emme nuku kuin 6-7 tunnin yö-unia. Saas nähdä kuinka käy…

RETKEILY-ryhmä lähti päivän retkelle Kilimanjarolle. Kuski haki heidät 8.00, matka meni rattoisasti. Portilla rekisteröinti ja oppaiden kanssa liikkeelle.

Menomatka sujui hyvin, kaikki jaksoivat ylös, pole-pole.

Perillä Mandarassa eväät. Oli kylmä, kaikki olivat niin jäässä, Riikka sai lämminvesipullon paidan alle. Ryhmä alkoi olemaan niin tsipissä, että yritti saada kyytiä alas, ei onnistunut. Kyyti onnistui  asta alemmalta tasolta, osa käveli loppuun asti. Oli ihan rankka reissu, kilsoja kertyi 16, haasteellisessa maastossa. Hotellilla 18.00 jälkeen, ruoka hotellilla, perus-suomalaiseen makuun, itse maustettavia kaikki.

Kamat kasaan ja liikkeelle klo 9.15.

RETKEILY-ryhmä ei päässytkään ensimmäiselle retkelleen, liikkeellä mahatautia, harmi.

Meillä VAELLUS-ryhmällä 1,5 tunnin ajo Kilimanjaron luonnonsuojelualueen portille, rekisteröityminen ja liikkeelle lähtö.

Muovipullojen vienti alueelle kielletty, Katalla&Mariannella tietenkin sellaiset, pullot reppuun jemmaan.

Meistä pitää huolta 15 hengen ryhmä: 3 opasta, kokki, tarjoilija/yleismies-jantunen (Samuel: kattaa pöydän, tarjoilee ruoan, tuo pesuveden, täyttää vesipullot…) ja 10 kantajaa.

Lähtökorkeus: 1780 m

… ja sitten liikkeelle.. aluksi leppoisaa kävelyä pienessä ylämäessä, pikku hiljaa korkeus alkoi tuntua, pole pole, kulje hitaasti:-)

Muutama ryhmä kulki meidän kanssa suurinpiirtein samaa tahtia, eniten aasialaisia, jokunen venäläinen ja ranskalainen. Keli toistaiseksi hyvä.

Ei kauheasti eläimiä, muutama apina, kameleontti ja pari lintua, olisi odottanut enemmän, onneksi näillä korkeuksilla ei ole käärmeitä.

Apinoita ei näe, ne tietenkin katselevat hiljaa oksiston jemmassa ohikulkkjoita.

Kahden tunnin kävelyn jälkeen evästauko, järkky määrä syötävää (saamme joka päivä mukaamme eväslaatikon), tauon aikana alkoi yhtäkkiä sataa, aivan varoittamatta, helvetillinen sade!

Äkkiä sadevehkeet päälle, jonkin  verran kerettiin kastua, ei välttämättä haittaa, kun on lämmintä.

Marssittiin ja marssittiin, välillä pysähdyttiin muutamaksi minuutiksi. Hiukan hengästytti, juo vettä, juo vettä, juo vettä, hitto, että on haasteellista juoda 3 litraa päivässä.

”We are finnish, but not finish” hahaa, aika hauskaa sanaleikkiä, tätä viljeltiin. Oppaat pitävät yllä kevyttä läpänheittoa, kysyvät vähän väliä mikä fiilis, mikä olo?

Kolme opasta kulkee koko ajan mukana, yksi edessä, yksi viimeisenä, kolmas missä milloinkin.

Onneksi sai sadevehkeet pois päältä, kastuu edelleen, sillä sademetsässä puissa on pitkään vettä ja tippuu päälle.

Perillä! MANTRA HUT

Matkaa 8 km, korkeusero 900 m, aikaa kului 4,5 tuntia.

Kirjautuminen ja leiriytyminen, hauskat pienet mökit, harmi, että Juha joutui eri mökkiin, kämppikseksi japsien kanssa.

Meille tarjottiin heti teetä popcornien kanssa ja ruoka vähän myöhemmin.

Alkeelliset olot, reikä-lattiassa-WC, myöhemmin löytyi myös posliini-pönttö! Oho!

Ennen ruokaa lähdettiin käymään kraatereilla, jalkojen verryttelyä… ”only 20 minutes, still 6 minutes…” hitto. Matkaan meni inakin tunti!

Tähän saa tottua, harmi kun ei tullut ostettua paikallista SIM-korttia, voisi katsoa kartasta.

Leirissä meidän lisäksi vain muutama nainen ja jokunen eurooppalainen, aasialaisia suurin osa, paikallisia: kantajia, oppaita, kokkeja.

Ruokailun aikana tapahtui pieni episodi, naaluri pöydässä poika oksensi yllättäin, YÄK. Siirryttiin ulkopöytään. Ei kuulemma harvinaista, kulkenut kuulemma liian lujaa.

Pimeyden laskeuduttua ei enää jaksettu lähteä vessaan, vaan kyykky-pissalle metsän reunaan,    karmea apinan rääkäisy, sai muikkikset ilmahypyn aikana    tekemään 90° käännöksen.

Toisella keikalla apinan räpsyvät silmät vieressä aiheutti äkkipaluun mökkiin.

Apinan ’mölyä’ on kahdenlaista, kumeampi on oikeasti apinan, kevyempi matkija-linnun.

Aikaisin nukkumaa, saimme paksut makuupussit, mökeissä ei tietenkään lämmitystä, enemmin ja vähemmin hyvin nukuttiin.

Nätti ilma illalla, upea auringonlasku!

Juha nukkui japsien kanssa huonosti, heistä ei tullut ihan sydänystäviä. Ei oikeastaan mitään   sanottavaa… Aasialaiset on niin erilaisia.

RETKEILY-ryhmä hengaili hotellilla, ottivat aurinkoa ja nauttivat rennosta lomasta.

15.1. Moshissa

Yö oli kuuma, lämpötila ei laskenut alle 25, oli pakko nukkua ikkunat auki. Osassa huoneista oli ilmastointi, kuulemma ihan toimiva. Majapaikkamme ei ole 5-tähden Afrikkalainen Lodge (aikoinaan rikkaan englantilaiset rakennuttivat lomapaikkoja Afrikkaan, joista myöhemmin tehtiin hotelleja), vaan lähinnä retkeilymajaa  muistuttava, vaatimaton hotelli.

Suomalaisen mittapuun mukaan varmaan monen mielestä … no vaatimaton :-). mutta sopiva.

Osa porukasta oli aamuyöstä kuunnellut kukon epävireistä kiekumista, joku epä-palanssissa olevaa kattoropellia, itse vietin yön tahmean lakanan kanssa taistellen.

Aamupala ja sen jälkeen ’vaellus viisikon’ reissun läpikäynti ja tavaroiden tarkastus. Muutamat lisähanskat vuokrattiin varmuudenvuoksi. Vuoraamon kamat ovat aikaisempien vaeltajien/kiipeilijöiden jättämiä tavaroita. Ihan hyvä business, meidänkin on tarkoitus jättää osa kamoista, osan olemmekin ostaneet kirppiksiltä sitä silmälläpitäen.

Saimme oppaan mukaan kaupungille, ihan tarpeellinen, kaikki kylän (asukkaita 40000) hattukauppiaat marssivat jossain vaiheessa mukanamme. 4 dollarin hatun hinta vaihteli 3-10 dollarin välillä, kauppoja silti tehtiin, ostettiin hattuja eri kauppiailta, jokaiselle jotakin, hinnat vaihtelivat,  kaikki olivat tyytyväisiä.

Kierreltiin rähjäisiä katuja, kaikki valkonahat punaisina (vaikka laitettiin suojakerrointa 50), joku niskasta, toinen hartioista, kolmas naamasta, paitsi meidän papu (Sipe), joka on yleensä aina heti ruskea.

Meidän Bodyguard/opas oli tosi hyvä näytti paikkoja, kertoi kaikenlaista, kaupungista vei erilaisiin kauppoihin ja kojuihin, sellaista Turkki-tyrkytystä ei ollut.

Kuuma oli, huhhuh, välillä juomataukoja.

Ei  näkynyt, kassissa olevia kanoja lukuunottamatta, eläimiä, ei kulkukoiria. Hämmästyttävää.

Aina välillä oli pakko pysähtyä juomatauolle, testattiin paikalliset oluet, paitsi banaaniolut, oli loppu, harmi. Mitenhän se tehdään? Joku muisteli jotain afrikkalaista viinaa, sen valmistusprosessi on kuvottava: äijät pureskelee jotain pehmeäksi, sylkee sen isoon astiaan ja siitä käytetään viinaa…yäk. onkohan tullut juotua?

Käytiin hauskassa kahvilassa, kahvitehtaan puutarhassa, ei tuntunut ollenkaan samalta maalta, paikka oli niin eurooppalainen, kahvivalikoimaa myöten.

Kyyti hotellille, suihku ja tavaroiden pakkaus, ei jännitä yhtään, jotenkin on asennoitunut niin, että huipulle mennään… jokaisella on 2 kantajaa, mukana 3 opasta ja kokki. Moni tarkkailee kulkijaa, lääkkeitä ei kuulemma saa ottaa ilman opasta, tosin sellaisesta ei meidän pääopas sanonut mitään. Ruoka, kävelysauvat ja makuupussi tulevat järjestäjän puolesta, toivottavasti heillä on niille sadesuojat.

Omaan päiväreppuun tulee letkullinen juomapussi ja vesipullot, nestettä täytyy varata 3 litraa päivä, energiapatukoita, eväspaketti, sadevehkeet, vähän vaatetta, päivästä riippuen, kamera, kartta, wc-paperia… eli ei sekään ihan kevyeksi jää.

Söimme hotellilla buffet-illallisen; kanaa, riisiä, perunamuussia, hernepataa, salaattia, ihan hyvää. Kåtosin kanan resipalat eivät olleet hääppösiä, aika laihoja kanoja… nälkä kuitenkin lähti 🙂

Istuttiin iltaa, hauskaa oli, osa viihtyi myöhempään, osa meni nukkumaan aikaisemmin. Oli se pitkä lento kuiten sen verran voimia vienyt, etyä uni maistui.

Aikainen herätys, 4.00! Osa porukasta ei ollut nukkunut lainkaan, osalla 3-4 tunnin unet. Kummasti koneessa maistui uni.

Me kun matkustamme käsimatkatavaroilla, joutui pukemaan kaikki paksutkin vaatteet päälle. Pikkasen pinkeä olo, mutta koneiden vaihdot niin lyhyitä, että tällä varmistaa sen, että tavarat on meidän kanssasamaan aikaan perillä.

Turvatarkistuksissa ja koneesen mennessä ollaan alettu olemaan tarkkoja käsimatkatavaroiden koon ja painon kanssa, hyvä niin, nytkin muutamat jätti-kuorman raahaajat joutuivat laittamaan ne ruumaan. Närkästyneitä ilmeitä, huokailua, mutta kaikki määräykset on kaikkien nähtävissä, saisivat olla tarkempiakin, niin kaikkien matkustajien olisi helpompi käsitellä tavaroitaan, eikä niitä tarvitsisii ripotella pitkin konetta ja työntää penkin alle.

Seutulan kenttä ja sen ympäristö näyttivät upealta noustessa, ettäpimeää, kentän valot, katujen valoja, valaistuja rakennuksia, pilviä… ja lentokoneen siipi, upeaa!

 

Amsterdamissa lyhyt vaihto, nippa nappa terminaalista toiseen. Ei yhtään ylimääräistä aikaa!

Kone on melko täynnä, istumme ripoteltuna ympäriinsä, perinteisesi katsellaan elokuvia ja SYÖDÄÄN! Kokeekohan kukaan muu tämän pitkän matkan matkustelun pelkäksi syömiseksi? Oikeasti, kun edellisestä on päästy, on jo ’seuraava kattaus’.

Kone on täynnä meitä valkonaamoja, ihan muutama afrikkalainen … suurin osa menossa vaatteista päätellen Kilimanjarolle.

Katsoin viime yönä säätiedotuksia: KÄÄK esim. Sunnuntaiksi luvattu 45 cm lunta, ’heavy rain’, että sillee…

Meidän ryhmämme, 10 henkeä, koostuu sekalaisesta seurakunnasta, puolet lähtee kokeilemaan Kilimanjaron valloitusta ja osa tutkii Kilimanjaron ympäristöä tarkemmin. Me kun kiipeämme (laapostamme) pole-pole-vauhtia  kohti huippua, tulevat toiset melko ylös autolla, HITSI, ajatella, voi jopa käydä niin, että emme pääse edes samoihin korkeuksiin.

Lento meni yllättävän nopeasti!

Perillä kyyti oli odottamassa, ensin kuitenkin kolmen tiskin jonotus: ekasta VISA, tokasta leimat kolmannessa kuva ja sormenjäljet, helkkarin moinen härdeli.

Majoittautuminen, tiputus-tyylisessä suihkussa (heh heh), iltaoluet ja nukkumaan..