Tähtäimessä Uhuru Peak, korkein huippu, sinne pääsee noin 10%  matkaan lähteneistä kiipeilijöistä.

Kilmans  Point, 200 metriä alempana, tänne 30%, kaikki jotka menevät huipulle Uhuru Prakille, kulkevat tätä kautta. Tämäkin on jättitavoite, sillä Kiboon tulijoista osa jättää leikin sikseen.

Herätys oli eilisen puolella 23.00, joimme teetä ja söimme pikkuleipiä, kävimme oppaiden kanssa läpi tuleva kiipeäminen, mitä tehdään, mitä odotettavissa. Kuuntelimme myös Moldovalaisten saamat ohjeet, lähes samanlaiset. Aikaisemmin olimme kuunnelleet myös Japanilaisten ohjeet, olimme äimän käkinä, heille tulossa lisähappea ja viagraa, oikein, VIAGRAA! Emme ole asiantuntijoita (onneksi), mutta mitä hittoa Viagralla on tekemistä kiipeilyn kanssa?  Laajentaa verisuonia? Toivottavasti emme ainakaan ulkoisia merkkejä näe … pienet japanilaiset toppapöksyissään … tämä täytyy selvittää reissun jälkeen.

Sitten vielä osalla maskit, hyvä, että  henki kulkee muutenkaan, vielä joku riepu suun edessä.

Kamat kasaan,  minulla litimärät kengät, hajoitin yhden kankaisen vesitiiviin tavarapussin ja tein siitä jalkarätit, sen verran intin juttuja kuunnelleena ja vaeltaneena pakkasin jalat kuivien sukkien avulla turvallisesti, etten ainakaan itseäni palelluta. On toiminut ennenkin, brätkäillessä kun ei aina voi välttää kastumista.

Kaikki tarpeellinsn päälle: lämpökerrasto, sen päälle pari teknistä paitaa, fleese, untuvatakki ja toppatakki. Puffi, karvalakki, alushanskat, rukkaset… älytön määrä vaatetta, lisää repussa: neobreemi-maski, lisä-rukkaset. Ei hajuakaan mitä oikeasti tarvitaan. Nyt lämpötila nollan tuntumassa, odotettavissa -5:stä -20:een.

Suke ei lähde ylös, järkky päänsärky otsalla, oksentelua, selvästi vuoristotautia. Jää nukkumaan ja siirtyy alemmalle tasolle päivän aikana. Yksi opas jää huolehtimaan hänestä.

Meitä on 4 lähtijää, 3 opasta, mukaan tulee yksi uusi opas, kuulemma oikea ylätason pro.

Minulla ei mitään oireita, uskomatonta! En ole ottanut mitään lääkkeitä.

Mariannella vähän epämääräisen epämielyttävä olo, kuitenkin parempi olo kuin aikaisemmalla tasolla. Buranaa, mutta ei mitään suurempia lääkityksiä.

Sipe on onnistunut pitämään pääsäryn pois, mikreeni onneksi hallinnassa. Hen-git-tää huo-lel-la. Buranaa hiukan, ei kummempaa.

Juhalla suht koht hyvä olo, pientä otsa-päänsärkyä, valoherkkyyttä silmissä…

Vesipullojen täyttö, lämmintä vettä osaan, lämmittää samalla selkää.

00.00 Kokoontuminen pihalle jonoon, otsalamppu otsalle. NYT SE ALKAA! Ei sada!

Liikuimme todella hitaasti, pole-pole. Omia pieniä ryhmiä, oppaita lähes saman verran kuin kiipeleilijöitä. Valoketjut liikkuvat, etäisyys edessä liikuvaa  mitätön. Kukaan ei puhu mitään, kaikki keskittyvät omaan suoritukseensa, jokainen etenee omalla tyylillään.

Välillä pysähdys, hengitä! Juo! Hengitä! Keskity! Jossain vaiheessa opas otti parilta kulkijalta pikkurepun pois, kaikki selviytymiskeinot peliin. Jollain huonovointisuutta, jollain pystyyn nukahtamista, jollain kevyttä päänsärkyä… paljon zombeja liikkellä rinteillä.

Muutamat oksennustauot, hengitystauot, juomatauot, mitkään tauot eivät ole pitkiä, pakko pysyä liikkeessä koko ajan.

Onneksi emme näe maastoa, sillä liikumme jyrkillä rinteillä, parikymmentä senttiä leveällä polulla.

Vilkaisu ylös, voivatko ylempänä, lähes pään yläpuolella, näkyvät olla edessä meneviä kiipeilijöitä? Vai tähtiä? Helkkari! Tähtiä? Kiipeilijöitä? KIIPEILIJÖITÄ!

Jossain välissä oppaat laulavat, tuntuu oudolta, miten on mahdollista, että joku laulaa? Nauraa?

Tauoilla on vaikea päättää seisoako vai istua, juodako, ottaako haukku patukasta. Joku lysähtää kivelle, joku nojaa sauvoihin etukenossa, nukkuuko? Joku läähättää, yrittää tasata hengitystä, joku yskii, nieleskelee.

Opas hoputtaa eteenpäin, juottaa reputonta (juomapullo kiinni repussa), kyselee vointia, kannustaa ’you do it great!’, ’you handling it!’, ’you are winner’…

Kuuden jälkeen alkoi aurinko nousta ja tunnin kiipeämisen jälkeen olimme Kilmans Pointilla! HELVETTI, TÄÄLLÄ OLLAAN! Kenenkään ei tarvinut jäädä matkalle, tai kääntyä takaisin. UPEAA! YES! ME TEHTIIN SE!

Huipulla meille kävi juuri niin kuin oltiin luettu ihmisille käyvän, istuttiin Zombeina kivillä, oppaat käskivät ottamaan kuvia, HEH HEH.

Tee-tarjoilu, emme odottaneet sellaista, kaikki hörppivät vähän. Minullakin alkoivat silmät lurpaamaan, valtavan ponnistuksen jälkeen jossain määrin takki tyhjä.

Maisemat ovat huikaisevat, olemme maailman huipulla, WAU, jäätikköä, valon ja varjojen leikkiä… Ihan alas asti emme näe, pilviä. Mielettömän upeaa!

Jatketaanko? Kahdella olisi ollut mahdollisuus, mutta ei tuntunut järkevältä, korkeuseroa Uhuru Peakille enää vain 200 metriä, aikaa edestakaiseen reissuun olisi mennyt varmaan 4 tuntia ja päälle vielä täältä alasmeno… minua ei varmasti jää kaivelemaan, eikä kaduttamaan, tämä on jo tarpeeksi kova juttu!

Alastulo ei ollut yhtään helpompaa, ehkä nopeampaa. Ensimmäisenä kompuroin kavereille kaljat 🙂

Olimme sopineet, että jos kaadut, tarjoat muille kaljat.

Sieltä tultiin monella tyylillä, hoippuen, huojuen, etukenossa, takakenossa, yksin, kaksin… pääasia, että tullaan alas. Ja nopeasti. Haasteellisin osuus oli sulannus hiekka, 10-20 cm paksu, vellova hiekka, jossa jalat upposivat ja luistivat, osa tuli sitä kuin paksu-lumista rinnettä, jalat hiukan koukussa, puolta vaihtaen.

Välillä oli pakko pysähtyä…

Lopulta alkoi normaali polku, matka tuntui tosi pitkältä. Ei puhuttavaa. Pysähdys. Jalat taikinana.

Vihdoin Kibon kämpälle (klo 11.00), vessaan, vaatteet makuupussiin, tuoremehut naamariin ja nukkumaan tunniksi. Kaikki sammuivat saman tien, kyllä väsyttää…

Herätys 12.00, Samuel koputti olkapaahän, aamupala, ei ruokahalua…

Taas on noustava, syötävä, juotava, voi kun voisi jäädä vain nukkumaan…

Aamupalaksi letteja, kahvia, paahtoleipää. On pakotettava itsensä syömään.

Kamat kasaan, saa annettua kantajille suurimman osan kamoista, vähennettyä päältä pois.

Matkaan! Taas saa laittaa sadevehkeet suosiolla saman tien päälle, sen verran sumua jo nyt ilmassa.

Liikumme mahdollisimman nopeasti, kyllä ottaa jalkoihin nuo kivikkoiset kohdat, vaikka kengän nauhat ova tiukalla, varpaat töksähtävät kengän kärkeen. Aavikko-osuus meni nopeasti, ei paljon maisemia katseltu, ei juteltu, marssitaan vain eteenpäin. Pysähdy. Hengitä. Juo…

Vihdoinkin takaisin Kibossa!

Kävelty 1,5:n vuorokauden sisällä 42 km (11+10+10+11), nukuttu 3 tuntia! Tuo viimeinen nousu on on merkitty karttaan 5:ksi kilometriksi, mutta luikerteleva polku oli oikeasti 10 km.

Huh huh, arvaatte varmaan… tarjolla kahvia ja popcornia!

Majoittautiminen, juttelimme oppaiden kanssa, Sipeä nukuttaa edelleen,  on huono olo, vuoristotautia, autokyydillä pois vielä tänään. Minua ei huvita kävellä samaa kivikkopolkua sateessa enää yhtään, lähden myös autokyydillä. JES

Marianne, Juha ja Suke jäivät leiriin, Suken olo parantunut huomattavasti. Saivat myöhemmin kämppikseksi engelsmannin (oli Moshissa samassa hotellissa kuin me), joka oli sekaisin kuin seinäkello. Vuoristotautia: ei kuullut kunnolla, maha sekaisin, päänsärkyä. Oli tarjottu autokyytiä, ei ollut tajunnut asiaa.

Autokyyti oli melkoinen komemus, yli tunti helvetillisessä röykytyksessä, välillä ei ollut edes tietä, etupenkillä rynkky-mies, takana meidän kanssa kolme pikkasen kirpeälle hielle haisevaa kundia. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että minnehän oikeasti ollaan menossa.

Lopulta alueelta ulos, toiseen autoon, ajoa toinen tunti, ennen  kuin oltiin hotellilla.

Ihanaa, suihkuun ja oluet, ei jaksettu kauaa valvoa.

Kiboon jääneet eivät pitkään valvoneet.