Huomaa hyvin, että on lomasesonki ja, että ollaan ns. Lomanviettopaikoilla …viime yönä alakerrassa oli bileet, me ”vanhukset” herätettiin kahden aikoihin siihen, että musiikki soi ja kuului kova-äänistä puhetta … Baarit taisivat olla menneet juuri kiinni 😉 joku sitten varman kävi sanomassa, hiljaisuus laskeutui hotelliin…

Käytiin aamun avauksena paikallisessa labrassa antamassa Jukan verinäyte. kaikki on kunnossa ja voidaan jatkaa matkaa, emmekä joudu palaamaan Hastinkiin ennen perjantaita HYVÄ!

Täällä Taupossa on Huka Falls nimiset putoukset, jotka oli merkitty katsomisen arvoisiksi, käytiin tsekkaamassa, hienot oli kuohut, mutta eivät olleet mitään verrattuna Argentiinan Iguatsun putouksiin. Onneksi kävelymatka parkkipaikalta ei ollut kovin pitkä, tauotetuna onnistui hyvin. Jukan pitääkin kävellä noin tunnin, parin välein, lääkärin ohje.

Nämä uusiseelantilaiset ovat jossain määrin uskonnollisia, vähän niinkuin amerikkalaisetkin. Parkkipaikalla yksi nuorehko pariskunta pysähtyi Jukan kohdalle ja kysyi mitä on tapahtunut? Jukka kertoi onnettomuudesta, jolloin kaveri kysyi, että voiko hän rukoilla Jukan puolesta, ei siinä voinut oikein muuta kuin antaa hänen se tehdä. Hyvää tarkoitti…

Mies rukoili ja piti Jukan paketissa olevasta kädestä kiinni, kosketti välillä murtunutta lonkkaa ja ”Ou Lord, I ask your mercy to this man, help him…” puhetta kesti ja kesti, minä mietin, että miten kauan tämä jatkuu, seisomme siinä keskellä parkkipaikkaa. Olisimpa kehdannut ottaa valokuvan… mies lopetti ja jutteli hetken kaikenlaista muuta, kysyi miltä tuntuu, auttoiko, odotti kenties ihmettä (kepit nurkkaan, JIHUU ja kävelemään, anteeksi minun mielikuvitukseni). Jukka korrektisti, että ei vielä voi tietää, täytyy katsoa, täytyy odotella ennen kuin voi sanoa, jonka jälkeen nainen ja mies yhdessä vielä hetken rukoilivat, pitäen Jukasta kiinni.

Kiitimme ja toivotimme Hyvää Uutta Vuotta, karkasimme autolle, kuumuuteen vedoten…

Ennen matkan jatkamista Tauposta, kävimme vielä katsomassa alueen tulivuoriperäiset, rikinkatkuiset tupruttelut, mutta eivät olleet ollenkaan Rotoruan veroiset. Täällä vähän heinät heiluivat, kun vaaleaa höyryä nousi maasta, silti joka puolella oli varoitusmerkkejä.

Taupon alapuolella on muutama vuori, osan pitäisi olla jopa tulivuoriakin. Niiden ohi ajaessa huomasimme, että yhdessä niistä oli ihan selvästi alkamaisillaan jonkinlainen purkaus, ainakin sen verran kovat savut sieltä nousivat. Pysähdyimme yhdelle levähdyspaikalle ottamaan tupruttelusta kuvia, paikalla oli muitakin samoissa puuhissa ja lisää väkeä tuli.

Jossain vaiheessa ohitsemme pyyhälsi poliisiauto pillit ulvoin ja kääntyi tulivuoren suuntaan menevällä tielle. Hitsi, jännää! Ei viitsitty (kehdattu) mennä perään…

Toisen vuoren, Rue Pehu, lumsella huipulla on laskettelukeskus, ei kuitenkaan niitä ympärivuotisia paikkoja, sellaisia joissa kesälläkin pääsee laskettelemaan, mutta kuitenkin.sen verran upea, että ajelimme katsomaan.

En ole tainnut muistaa kertoakkaan, että kun alkumatkasta metsästimme niitä Kiwejä, paikallisia lintuja, ovat ne luonnossa melko harvinaisia ja kaiken lisäksi yö-eläjiä. Me bongattiin silloin muutama kalkkuna, sorsa ja taisi mukana olla joku papukaijakin, muka Kiwejä ;). Mutta nyt on todisteita niiden olemassa olosta, tien vieressä oli liikennemerkki, jossa pyydettiin ajamaan hitaammin ”Kiwien yöllinen tien ylityspaikka”. Sellaisen tyypin kun oikeasti saisi kuvattua 😉

Ja täältäkin löytyi tietysti Golf-kenttä, sen hienon Club-rakennuksen pihalla oli meneillään häät. Tyylikäs pari, morsiammella oli musta, kulta-koristeinen, pitkä puku, näytti siltä, että häävalssikin tanssittiin siinä rangella. Golf-bändejä ei heillä kyllä huomattu.

Vähän matkan päässä oli muita pelaajia, pelkissä farkuissa, ei ruutu-pöksyjä, tällä kentällä on pukeutuminen villiä ja vapaata.

Ajeltiin ihan ylös katsomaan hissejä, olimme kilometri tolkulla kytänneet lumihuippuja ja yrittäneet bongata hissejä. Löytyiväthän ne, tavalliset kahden istuttavat tuoli-hissit. Parit pakolliset valokuvat ja takaisin alas.

Matka jatkuu, edessä reilun 200:n kilsaa ajo New Plymountiin, itäiselle rannikolle. Keli hyvä, ei liian kuumaa, upeat maisemat, laaksoja, kukkuloita, katsottavaa…

No olihan se pitänyt tien nimestä arvata. Kartassa reitti näytti isolta tieltä ja suht koht suoraltakin. Täällä ei voi luottaa siihen miltä kartassa näyttää, minkä paksuinen viiva on, eli tien kunto ja koko saattaa vaihdella, vaikka tie on merkitty samalla lailla kuin Highway. Mutta tämähän oli Highway! Tosiaankin, ”World Fogotton Highway” kyllä nyt jälkeenpäin naurattaa…

Ajelimme 220:n kilometrin matkaa kuusi tuntia, ylös ja alas, ylös, alas, välillä subtrooppisessa viidakossa (palmuja, jättiläis saniaisia, kaikenlaisia köynnöskasveja, niin tiivistä, että ei ihan hevillä läpi pääse), välillä killuttiin vuoren nokalla kaksi metriä leveällä hiekkatiellä. Eikä muuta liikennettä, onneksi toisaalta, sillä rinteistä oli pudonnut kiviä, ohitus olisi ollut kaiken kaikkiaankin hankalaa. Pikkasen pisti miettimään, että jos nyt jotain sattuisi… World Fogotton Highway, Highway tosiaan HEH HEH

Ilta kun alkoi pimetä, tiekin parani hiukan, muuttui takaisin asfalttitieksi, onneksi. Pimeässä ajellessa näimme muutaman tosi kornin jouluvalaistuksen, mutta kun oli niin mutkainen tie, eikä kunnon penkereitä, ei voitu pysähtyä kuvaamaan. Oli pukkia ja poroa, oli kaikki katon reunat, ikkunan pienet, talon nurkat… kaikki oli valoilla koristeltu

Päästiin perille, mutta vasta 23.00 pintaan, nälkä kurni vatsassa, eikä täällä ole ruokaravintolat enää auki. Pakko tyytyä hampurilaisiin, sinä se hieno Uuden Vuoden -illallinen hyvien viineineen. Itseasiassa, otimme eväät mukaan ja söimme hotellihuoneessa viiniä juoden ja televisiosta Sydneyn upeaa ilotulitusta katsellen. Täällä taisi kuulua yksi ”piuuuu”, valoa ei nähty kun verhot oli kiinni. Mutta viini oli hyvää 😉

Tuo mainitsemani Sydneyn Uuden Vuoden -ohjelma on sellainen, mitä olen joskus katsonut Suomessakin, siihen oln kerätty pätkiä paikoista, missä milloinkin vuosi vaihtuu. Käsittääkseni se kestää täällä tuon 13-14 tuntia, mikä maailman kellon kierto on. Suomessa se on muutaman tunnin ohjelma.

Potilas Nieminen nukahti alta aikayksikön, sen verran kova on lääkitys, että uni maittaa 😉