Otimme taksin HongKongin keskustaan, matkaa oli parikymmentä kilometriä. Hauskaa katsella näitä HonKongin alueita, mielettömiä pilvenpiirtäjiä, ”lähiö” saattaa olla 5 pilvenpiirtäjä, joissa jokaisessa on vaikka 70 kerrosta ja kerroksessa 15-40 asuntoa, välimerkkien saattaa olla kauppa ja vaihto toiseen hissiin. Lähiö=15000 asuntoa ja asukkaita 40-50000!

 Ja näitä on täällä!

Kävimme helpoista paikoissa, esim Armanin ostoskeskuksessa, HEH heh, oli oma Arman-lastenvaateliike, Arman-kemppari, Arman-housukauppa, Arman-kenkäkauppa… Samanlainen tavaratalo-rypäs löytyi monelta merkiltä.

Istuskeltiin kahviloissa ja katseltiin ihmisiä, rentoa olemista…

 Koristeltuja raitiovaunuja.

Ennen kentälle menoa käytiin syömässä. Poikettiin vielä markkinakadulle, mutta mitään uutta ei löytynyt, jotenkin nämä kamat on nähty ja kaikilla kauppiailla on lähes samat kamat.

Ajoissa kentällä, Jukka haluttiin heti laittaa rullatuoliin, työnnettäväksi 😊

Finnairin henkilökunta oli saanut kaikki tarpeelliset tiedot potilaasta ja hoiti homman kiitettävästi. Koneen business-luokka ei ollut niin hieno kuin Uuden-Seelannin kone, penkit tavallisia penkkejä isommat ja harvemmassa, ne sai myös kokonaan makuulle.

Kone kotiin lähti puolen yön jälkeen, Helsingissä 13.1.2014 06.2014…

Aamulla tavarat kasaan, pakkasin matkalaukun niin, että voimme jättää sen Hongkongin kentälle, otan yhteen kassiin kaikki HongKongissa tarvitsemamme. Keppimies ei voi kuljettaa kuin kepinsä 😉

Taksillä kentälle, olimme sopineet eilisistä taksikuskeista yhden kanssa, että hän hakee meidät, hintakin oli puolet siitä mitä tolpalta otettuna tai tilattuna olisi maksanut. Kaikki taksikuskit ovat olleet maahanmuuttajia: intialaisia, fiziläisiä, pakistanilaisia, kiinalaisia…

Viimeiset katseet Uuteen-Seelantiin…

GOLFFAAJAT: täällä on tosiaan 400 kenttää odottamassa teitä, millaisia, sitä emme tiedä, mutta aika villeinä paikoissa monikin näytti olevan 😉

Ensimmäinen suomalainen koko reissun aikana nähtiin lentokentällä, hän oli tulossa samaan koneeseen, oli ollut suurinpiirtein saman ajan ajelemassa moottoripyörällä Uudessa-Seelannissa kuin mekin. Hitsi, oli lukenut netistä meidän jutun. Kun huomasi, että puhumme suomea, niin tuli kysymään, että olemmeko se pariskunta, josta lehdessä kerrottiin… Kaveri oli ajellut yksin, ihmetteli säätä, oli hänelläkin ollut muutama läheltä piti tilanne.

Tsekatessamme itsemme koneeseen, olivat tarkkoja Jukan kipsistä, virkailija tarkasti, että se on leikattu ja soitti vielä jonnekin ja kysyi, että onhan se ok, että siihen päälle on vedetty pikkukerros. Ovatpa tarkkoja, ilmeisesti se turpoaminen on isompi riski kuin luulinkaan…

Matkustimme nyt sitten business-luokassa, tilaa ruhtinaallisesti, Jukalle sattui paikka, jossa pöytä ei toiminut, vaihdettiin paikkoja niin, että minä siirryn ruokailujen ajaksi toiselle paikalle ja Jukka sai toimivan paikan. Hirveä härdeli tuli siitä rikkinäisestä pöydästä, paikalla kävi huoltomieskin tutkimassa. Rikki mikä rikki. Ensimmäinen ruoka oli niin valtava (ja minä ahne), että jätin toisen väliin, ei tarvinnut siirtyillä. Harvalla on muuten kaksi business-paikkaa käytössä 😉

Honkkarissa 21.00, kentältä hotelliin tähän lähelle, Sky City Marrionett. Hieno on huone 😉

Täällä paistaa aurinko! On ihanan lämmintä…

JUKALTA Petulle ja Jukalle: ohessa Haka-tanssi-mallia, voitte ruveta sitä harjoittelemaan, tulen sitten treeneihin katsomaan.
Niille, jotka eivät tiedä mitä tämä tarkoittaa, niin Jukat ja Petu valmentavat HIFKin tyttöjen käsipallojoukkueita ja sinne on kaivattu jotain hengenkohotus-juttua matsien alkuun 😉

Maorien haka-tanssi voi olla pelottavaa katsottavaa. Perinteen mukaan haka esitettään ennen taistoon lähtöä.Voimakkaaden äänien toivotaan pelottavan vihollista. Uhkaavat ja agressiiviset liikkeet kuvaavat nyrkkien osumista vastapuoleen ja jalkojen tallominen vihollisen maahan polkemista.

Päätettiin heti aamusta mennä sairaalaan tsekkaamaan Jukan kipsin halkaisu, eli kuinka toimimme sen kanssa. Tilannehan on se, että lentoyhtiöt vaativat, että kipsi pitää olla halkaistu, jotta kipsattu raaja, tässä tapauksessa käsi, ei esim turvotessaan aiheuta ongelmia lennon aikana. Jos kipsiä ei halkaista, ei lentoyhtiö ota pitkälle lennolle kyytiin 😉

Ajattelimme, että kun meidän Aucklandissa oloaika lyheni, pyydämme kipsin halkaisua samantien. Hyppäsimme taksiin ja ajoimme sairaalaan… Pikku narraus, ”lento tänään” muka, kipsi halkaistiin, pintaan vedettiin ohut uusi kilpsipinta, jotta se pysyy kasassa. Sairaalassa ihmettelivät, että miksi, silloin kun se avattiin ja kipsattiin uudelleen, ei kipsiä laitettu kaksiosaisena, he olisivat niin tehneet, ei olisi tarvinut mennä nyt uudelleen. Taaskaan ei maksanut mitään!

Se, miksi Jukka ei ole missään välissä joutunut maksamaan mitään, johtuu siitä, että hän oli onnettomuudessa. Jos hän olisi itse hakeutunut, esim sairastumisen takia, sairaalaan, olisi hän ulkomaalaisena joutunut maksamaan. Eikä kuulemma ihan halpaa oli ollut, no vakuutukset on sitä varten… ACC-järjestelmä kattaa kaikki onnettomuudet, Suomessa on sama tilanne ulkomaalaisten osalta.

Taas taksi ja ajoimme Sky Toverille. Ylös torniin maisemia ihailemaan, meidän onneksemme (HEH HEH, Jukalla korkean paikan kammo) matkustimme ylös hissillä, jossa oli yksi seinä lasia, eli näimme koko ajan ulos. Lattiastakin osa oli lasia 😉 Keppimies meni aivan kirkuvan punaiseksi naamaltaan ja jalat veteliksi, onneksi oli apujalat mukana 😉

Siellä sitten katselimme ja kuvailimme maisemia. Kyllä kaikki näyttää niin erilaiselta lintu-perspektiivistä. Tornista pystyi myös hyppäämään ja kävelemään ulkona: Sky Jump ja Sky Walk, me emme kokeilleet, mutta näimme kun muutama hyppäsi. Se ei ollut Benji, vaan tässä roikutiin vaijerissa, kahden alas asti menevän vaijerin välissä, eli siitä ei päässyt heilumaan eikä pudotus ollut täydellä vauhdilla. Kävelijätkin nähtiin vain kaukaa alhaa.
Sky Tower: 328 metriä korkea, maailman 12:nsneksi korkein torni, rakentaminen alkoi 1994.

Kieroajelu oli seuraavana vuorossa, hyppäsimme Sky Towerin edestä bussiin, joka kiersi kaupunkia, siitä pystyi jäämään pois tietyissä paikoissa. Heitimme ekaksi ”täyden kierroksen”, katsoimme mitä on katsottavana ja toisella keikalla sitten loikkasimme kyydistä satamassa. Makea paikka, siellä oli paljon ravintoloita ja baareja ja niiden yläkerroksissa oli asuntoja ja hotelleja.

Alue jatkui isona huvivene-satamana, en muista olenko niin makeita paatteja koskaan nähnyt, oli tietenkin myös sellaisia tavallisia-hienoja purkkareita. Aucklandia sanotaan Sailing-towniksi, se kuuluu asukaslukuun nähden eniten purjeveneitä omistaviin kaupunkeihin. Muualla ei ole näkynyt koskaan minkään näköisiä paatteja rannoilla. Olemme nähneet maastureita, joilla on trailerissa vene, ihan kuin se vietäisiin aina käytön jälkeen omalle pihalle?

PURJEHTIJAT: varmaan omalla veneellä tänne purjehtiminen olisi haasteellista 😉 mutta luulisi, että vuokraaminenkin onnistuu. Ainakin nyt on tullut niin, että olisi päässyt vaikka minne asti.

Jatkoimme matkaa bussilla ja pysähdyimme Parnell Streetille, täällä on myynnissä paljon Uuden-Seelannin omien designereiden tuotteita, ihania vanhoja taloja ja ravintoloita. Pieni välipala osoittautuikin jätti-välipalaksi…

Olimme katsoneet kartasta missä on Aucklandin HD-liike, pakkohan sielläkin oli käydä. Iso liike, paljon brätkiä ja muutakin rekvisiittaa. Uudessa-Seelannissa ei kuulemma nykyään enää paljoa rakennella pyöriä, suurin osa viime vuosina myydyistä on tehdas-varusteltuja, saas nähdä ollaanko Suomessakin menossa samaan suuntaan. Onhan jo useamman vuoden ollut uhkakuvana moottoripyörien säännölliset katsastukset. Teille, ei moottoripyöräilijöille, tiedoksi, että niiden katsastaminen ei ole ihan sama juttu kuin autojen, siihen sen tarkemmin menemättä.

Taksiin taas, poikkesimme myös Newmarketin ostosalueelle, mutta ihan turhaan, kello oli jo viisi ja lähes kaikki liikkeet olivat menneet jo kiinni ;( eipä tuotakaan muistettu… Kauenpana keskustasta on joku iso Shoping Center, mutta sinne ei jaksettu lähteä.

Ette usko, mutta taas taksiin ja satamaan, siellä oli Silo Markets, eli satamassa olevien siilojen luona oli iso ulkotilaisuus, kojuissa ruokaa ja juomaa, ihmiset olivat tuoneet myös omia eväitään, piknikvilttejä ja tuoleja. Katselimme hetken aikaa, mutta oli niin kylmä, että emme tarenneet jäädä, jatkoimme matkaa konttiravintola-alueelle ja löysimme yhden kolon itsellemme.

Tämä oli jo toinen konttialue, vastaava oli Christchutcissa, kontteista oli rakennettu isojakin tiloja, jätetty karuiksi, ”rosoisiksi”, minun mieleeni kyllä! Tällaisia vastaavia juttuja on vaikea Suomessa tehdä, kun meillä on niin vähän ihmisiä, jotka käyvät ulkona, esimerkiksi täällä Aucklandin konttialueella liikkuu varmaan päivittäin jokunen tuhat ihmistä, osa turisteja tietenkin, mutta itse aucklandlaisiakin täällä on paljon.

Tämä tuuli ja kylmyys on kuulemma ihan poikkeuksellista, mutta jos todellista hellettä halut, tule helmikuussa.

TäälläAucklandin keskustassa on jokunen kerrostalo, juttelin yhden paikallisen kanssa ja hän kertoi, että nykyään nuoret haluavat muuttaa keskustaan kerrostaloon, eli tämän maan ”kaikille oma omakotitalo”-ajatusmalli on muuttumassa. Tässä maassa on oikeasti paljon pikkukaupunkeja joissa kaikki asuvat omakotitaloissa, ainostaan ihan suurimmissa on kerrostaloja.

Kiertelimme hetken aikaa sataman alueella ja Queen Streetillä, mutta alkoi olla niin kylmä, että nappasimme taksin ja lähdimme hotellille. Kaupungilla partioi huomioliiveissä vapaaehtoisia, nuoriso kuulemma rellestää ja juo viinaa kaupungilla viikonloppuisin! HEH HEH ei nämä uusiseelantilaiset ihan ”herranterttuja” olekaan 😉 mutta suomalaisia siistinpiä, se täytyy sanoa 😉

Auckland olisi mainio lomakohde, täältä voi tehdä monenlaisia päivän retkiä eripuolille maata, suosittelen 😉

Päätettiin vielä aamulla käydä katsomassa Steampunk -näyttelyä, vähän vastaava ilmiö, kuin Alvar Gullinsenin BONK. Mahtavaa, mielikuvituksellista, metallista kaikenlaisia: härveleitä (kone tarjosi häveliäisyyssyistä, mistä ihmeestä se keksii, mitä minä muka tarkoitan?), henkilöhahmoja…

Rannoille kertyy isot määrät ajopuuta, vaikka millaisia kiemuraisia keppejä, isompia ja pienempiä, suurimmat kokonaisia puita. Niitä on nähty käytettävän, mielikuvituksellisesti. On ollut taloja, jotka on päällystetty niillä, niistä on tehty aitoja, terasseja, valotolppia, huonekaluja, taidetta… vaikka mitä. Osa hienojakin 😉

Tämä alue Uuden-Seelannin Etelä-saarta on huomattavasti tiheämmin asuttua kuin muu osa, täällä on isompia kaupunkeja, teollisuutta, liikennettäkin aivan eri määrä kuin muualla, ihan jonoiksi asti. Liikenteessä näkyy myös rekkoja, osa hienoja Amerikan-rekkoja ja osa ”maito-autoja”. Täällä on jätti-meijereitä, joihin nuo rekat rahtaavat maitoa, jota muuten viedään Japaniinkin asti.

Alueella on myös paljon peltoja, en tunne viljoja, joten en lähde arvaamaan mitä viljellään, ei ilmeisestikään ruista, kun kerran näkemämme ja maistamamme tumma leipä oli vain väriltään tummaa, mutta maistui grahamilta.

Korkeat puu-/pensasaidat ihmetyttävät edelleen, emme ole päässeet selvyyteen ovatko ne tuulen takia vai vain uusseelantilaisten mielestä kivoja ja kauniita. Aidat ovat yleensä korkeita (jopa 10 metrisiä) ja paksuja (jopa 5 metriä), käsittämättömän kokoisia! Niitä on missä milloinkin, saattaa rajata pihaa, peltoja, niittyä tai alueita, missä on karjaa, lampaita, kauriita… Suomessa kun sellaisen aidan pihalleni laittaisi, ei sitten taloa mahtuisikaan. Niin ja ne pihapuut, ihan Helsingin kaupungin Senaatin torille hankittujen joulukuusten kokoisia…

Junaratoja menee siellä täällä, ollaan juniakin nähty, mutta ei matkustettu. Suurin osa näkemistämme on tavarajunia, mutta osa reiteistä on kuulemma matkustaja-liikennettä. Suurin osa näkemistämme ratojen ja teiden kohtauspaikoista on ollut yksitasoliittymiä, eli eivät kulje juurikaan tunneleissa teiden alta. Tosi villejä liikennemerkkejä on nämä juniin/tasoristeyksiin liittyvät…

Tultiin sopivasti lentokentälle, ei jäänyt luppoaikaa, luovutettiin auto ja tsekattiin itsemme Aucklandin lennolle. Ilma muuten alkoi lämmetä, mittari näytti jo +17 matkalla… Kiva juttu ;(

Lento austraalialaisella Jetstarilla meni nopeasti, 1 tunti 20 minuuttia, ja laskeuduttiin Aucklandiin…

Shuttlen-bussilla hotellille, olin varannut sen aivan keskustasta, ostoskadun vierestä 😉 studion, eli erillisellä makuuhuoneella, ei pröystäilyä, hotellit ovat yllättävän halpoja Aucklandissa!

Vanha tapa, tavarat hotellille ja liikkeelle, kulman ympäri ja Queen streetille. Kaupat ovat jo kiinni ja yö-elämä alkamassa, löydettiin mukava ruokapaikka, belgialaisia oluita ja italialaista ruokaa… Mukava, kansainvälinen tunnelma ja ilmakin ihan kohdallaan.

Kävimme vielä paluumatkalla hakemassa evästä omaan jääkaappiin 😉

Huomisen suunnittelua ja lasi viiniä parvekkeella, Ihan kiva …

Samat kelit jatkuvat, lämmintä +7, varvassandaalit ovat hiukan viileät jalkineet… Täytyykö oikeasti kaivaa matkalaukunta ajokamat päälle? Olemme kyselleet aina välillä ihmisiltä tästä kelistä ja kaiki ovat sanoneet, etteivät muista koska olisi ollut tähän aikaan näin kylmä! ,HR HR HR No, on siitä se etu, että missään ei ole ruuhkaa, kukaan muu ei halua käydä missään, paitsi me ja muutamat aasialaiset.

Todellakin jotkut aasialaiset, tänään aamutuimaan meitä vastaan ajoi kaupungilla joku sellainen väärällä kaistalla, samalla kaistalla meidän kanssamme 😉 Hetken luulin itse olevani väärässä paikassa, mutta onneksi en ollut ja onneksi oli valo-ohjattu risteys, he kerkeisivät kääntyä alta pois ennen kuin me tulimme. Uudessa-Seelannissa on tiehen piirretty monessa paikassanuolia,osoittaakseen ajosuunnasta, nämä ovat kuulemma turistien takia on sattunutvuosien varrella niin monia onnettomuuksia.

Löysimme helposti rautakaupan, jossa pidetään nykyään ”World’s Fastest Indian” moottoripyörää, siellä oli varsinainen vanhojen moottoripyörien näyttely ja kaikkea muutakin siihen liittyvää. Burt Munron omistautua nopeusajolle, hänestä on tehty elokuvakin. Hän ei ollut intiaani, vaan hän ajoi Indian-moottoripyörällä. Aikamoinen tyyppi! Kannattaa tutustua.

Invercargillissä lähdimme ajelemaan kohti Dunediniä, Uuden-Seelannin vanhinta kaupunkia. Ajelemme osittain sisämaassa ja osittain rantateitä, mutta kun edelleen oli huonot kelit, ei reitilläkään ole kauheasti väliä.

Matkalla aina välillä pysähtelimme ottamaan kuvia, jätti heinistä, jätti kukista, hassuista liikennemerkeistä, joskus vielä maisemistakin 😉 sateessa ajon ajanvietettä 😉

Lampaita näkyy edelleen, tietenkin myös muutakin lihakarjaa ja kauriita (aitauksissa), mutta nyt on uuttakin, näkyy älyttömän määrät dinosaurusten munia. Nämä laaksot ovat heinän viljelyalueita, no täytyy rehua ollakin kun katsoo elukkamääriä.

Siellä täällä, eri puolilla Uutta-Seelantia on näkynyt hassuja ”taideteoksia”, aidoissa on esineitä: yhdessä aidassa oli polkupyöriä, oikeasti, ei yksi tai kaksi, vaan siihen oli kiinnitetty ainakin kolmekymmentä pyörää. Toisessa oli kenkiä, lenkkareita, niitä oli ripustettu ainakin sadat. Yhden kaupungin reunalla oli mattoja, luulin ensiksi, että ne ovat myytävänä, mutta mitään kylttiä ei näkynyt, niitäkin oli useampi kymmen. Suomessakin tutut pölykapselit ovat ansainneet oman aitansa. Tuoleja, kyllä, ihan tavallisia ruokapöydän tuoleja oli maalattuja kaiken värisiksi ja ripustettu aitaa. Kaikkea en edes muista, harmillista kun emme tajunneet alkaa kuvaamaan niitä, niistä olisi saanut makean kuvasarjan vaikka tauluiksi.

Kahvipaikka oli tosi vaikea löytää, joten ajoimme Dunedeeniin asti, siellä kaupungista noin 30 kilometriä sivuun löytyi paikka missä piti olla pingviinejä, hylkeitä ja alpatrosseja. Ei eläintarhassa, vaan ihan omissa elinpiireisään.

Makea kapea tie, aivan meressä kiinni, Italiassa olen ajellut vastaavia teitä, myös Lofooteilla on samalla lailla tie ihan meressä kiinni. Täällä oli koko ajan asutusta, välillä vain vaihtui kylän/kaupungin nimi. Monet sisämaahan pukkaavan tiet ovat yksisuuntaisia. Hauskoja venevajoja, ihania pihoja, paljon katsottavaa. Liikenteen kanssa täytyy olla tarkkana, jos ajat liian hiljaa, ohittavat kylkeä hipoen tai jäävät puskuriin roikkumaan. Jos ajat liian lujaa, et näe mitään.

Perille päästyämme olimme taas ”lippuluukulla”, täällä todellakin rahastetaan kaikesta: Pääset kävelemään tuulisella niemen kärjelle, kallion kielekkeelle, katselemaan Alpatrosseja lennossa ja istumassa kallion koloissa. Valitettavasti pingviinit tulevat vasta yöllä, eli niitä et näe, hylkeitä saatat nähdä… Kahvilakin oli maksullisesta alueella, eli maksat päästäksesi kahvioon. JUST JOO, tulee kahville hintaa.

Jatkettiin matkaa ylempänä olevaan kahvilaan, hulppeat maisemat ja kahvia! Täällä olisi päässyt satasella mönkkäri-safarille pariksi tunniksi ja nähnyt keltasilmä pingviinejä, niitä oli kuulemma parhaillaankin rannassa. Ei menty, kun olin niin hiton kylmä ja kova tuuli.

Alaspäin ajettaessa näimme yhden hylkeen maksavan vessan edessä, liekkö vessajonossa 😉

Ajoimme Dunedeeniin läpi, mutta emme pysähtyneet, kaupunki näytti mielenkiintoiselta, ihan varmasti olisi päivän parin tutkiskelun arvoinen.

Loppumatkan Oamaruun ajelemme meren tuntumassa, upeita vaahtopäitä näkyi koko ajan, paikoitellen myös houkuttelevaa hiekkarantaa, mutta ei ainoatakaan ihmistä. Hienoa paikkaa ohiajettaessa, ikkunasta katsottuna, en haluaisi asua…

Yksi juttu mikä täällä Uudessa-Seelannissa on pistänyt silmään, aaltopellin käyttö, siitä tehdään vaikka mitä, on aitoja, tehdään vajoja, pihalla toinen toistaan karmeammassa kunnossa olevia autotalleja, talojen kattoja, talon seiniä, eläinsuojia, taideteoksia … Vaikka, vaikka, VAIKKA mitä 😉

Parikymmentä kilsaa ennen Oamarua on paikka, jossa rannassa on kummia pyöreitä kiviä, halkaisijaltaan metristä kahteen. Kivet ovat jännää materiaalia, liekö keltainen osa meripihkaa (englanniksi lime) ja muu pehmeämpää kivi-materiaalia. Osa kivistä oli haljennut ja niiden sisällä näkyi keltainen sydän. Todella erikoisia. Täysin pyöreitä.

Taas tavarat hotelliin ja syömään 😉 Saimme hyvän vinkin hotellin respasta, Fat Sallys Restaurant! Nimi oli lupaava, ei voi olla muuta kuin hyvää ruokaa. Paikka osoittautui kympin paikaksi; ruoka hyvää ja sitä oli jättimäärä! En eläessäni ole nähnyt niin isoa valkosipulileipää, saimme kokonaisen, pyöreän, hiivaleivän. Söimme ehkä puolet, se oli paha virhe… Olin ottanut ”vain salaatin”, annos oli järkyttävän iso, sain mukaan puolet dogibagissä. Jukan kala oli myös hyvää, jätti-kala, lähes valas 😉 siis ahneena pyörimme ulos ravintolasta, kyllä uni maittoi.

Aamulla edelleen satoi, laskimmin, että täällä on ollut kolme lähes aurinkoista päivää, HITTO. Mutta silloin kun on paistanut, se paistaa todella lämpimästi, heti on reilut +20 lämmintä. Niinhän ne sanovatkin, että täällä voi tunnissa olla kaikki neljä vuodenaikaa…

”Miehet, joilla on korvakoru, ovat paremmin valmistautuneet naimisiin menoon, koska he ovat kokeneet kivun ja ovat tottuneet ostamaan koruja… Luki Queenstownissa yhden talon seinässä, nämä uusiseelantilaiset ovat HUMORISTEJA 😉

Kävimme katsomassa keskustassa olevaa näköalahissiä, mutta totesimme, että emme mene, sieltä ylhäältä ei näe mihinkään tässä sumussa. Jatketaan matkaa…

Olimme bonganneet yhdestä esitteestä Uuden-Seelannin kauneimman kaupungin arvonimeä kantavan kaupungin tuosta läheltä. Oli pakko mennä katsomaan … mutta matkalla eteemme osui kyltti laskettelukeskuksesta, Coronet Peak ja tietenkin oli pakko mennä katsomaan, vaikkei se ollutkaan auki. Super-autollamme sitten kiipesimme huipulle ja saimme hienoja valokuvia, jos nyt ei sitten välitä siitä sumusta 😉 Vaikka vettä satoi ja lämmintä oli hulppeat +7, oli rinteillä mastopyöräilijöitä, ei käynyt kateeksi, täytyy oikeasti tykätä siitä hommasta. ”Laskettelimme alas” ja jatkoimme matkaa …

Ja kyllä Arrowtown on nimensä arvoinen, pikkuriikkinen vanha kaupunki laakson pohjalla. Niitä samoja hauskoja (lännen elokuvista tuttuja) taloja oli sielläkin, vain pienempiä ja kadut olivat tosi kapeat. Itse asiassa, vain yksi katu oli ostoskatu. Osassa kaupoista myytiin tietenkin turistikrääsää, mutta oli ihan normaaliakin tavaraa ja odotettavasti löytyi muutamat kahvilat.

Uudemmat talot sijaitsivat vanhan keskustan ympärillä. Taas kaupungin kokoa arvioidessa hämäsi se, että kaikki talot olivat omakotitaloja, ei lainkaan kerrostaloja. Pienikin kaupunki tuntuu isolta, kun tietjatkuvat ja jatkuvat.

Olen aina ihaillut ulkomailla sitä, että siellä ei anneta lupaa purkaa kaikkea vanhaa (tai Ihmiset eivät itse pura) ja toisaalta siellä hyväksytään kerroksellisuus, kaiken rakentamisen ei pidä olla samanlaista. Täälläkin näkee sulassa sovussa ihan uusia hulppeita taloja ja vanhoja pieniä, melkeinpä”mummon mökkejä”.

Ajelimme TAAS sateessa TAAS vuoristojen välissä useamman tunnin, ei mitenkään erikoisen kaunista tai kiinnostavaa, samanlaista maisemaa katselemme nyt kolmatta päivää. Mutta nyt oli LAMPAITA. Miksi tiet eivät kiipeile vuorten tinteillä (taisin aikaisemminkin tätä pohtiä?) Olen lähes varma, että näimme tänään miljoona Uuden-Seelannin 37 miljoonasta lampaasta! Niitä täällä on, ihan älyttömästi, etenkin täällä eteläisen saaren luoteisnurkassa.

Kahville pysähdyimme Te Anauhun, pieneen kaupunkiin, josta lähtee reilun sadan kilometrin vuonojen välissä kulkeva tie Milfords Soundsiin. Sinne poikkeamiseen meillä ei nyt riitä aika, lohduttakoon se, että olemme kesällä nähneet Norjan vuonoja 😉 mutta yleensä tänne tullaan vain siksi, että ollaan menossa katselemaan niitä vuonoja.

Tiet ovat hyvässä kunnossa, liikennettä vähän, joten matka jatkuu rivakasti. Välillä ilmaan lehahtaa haukka, Hiirihaukan kokoinen.

Saavuttuamme Invercargilliin, sama vanha kaava, tavarat hotelliin ja ruokapaikkaa etsimään… Tällä kertaa emme jääkään tähän ihan lähelle vaan jatkamme matkaa Bluffiin, reilut 20 kilometriä etelään, Uuden-Seelannin eteläisimpään paikkaan, pieneen kylään/kaupunkiin.

Helvetillinen kylmä tuuli, pakolliset valokuvat ja äkkiä ruokapaikan hakuun. Löytyi YKSI AUKI OLEVA RAVINTOLA, huh huh. Taas kaikki olivat menneet kiinni jo kasilta. Tämä yksi ravintola riitti ja onneksemme ruoka oli todella hyvää 😉 sain lammasta NAM.

Ajelemme Invercargillissä, mutta paikka on ihan kuollut, ei ole kuin MAC, KNC ja muutama bubi auki. Kaupunki on aika rähjäinen, monen liikehuoneiston toisen kerroksen ikkunoista näky vain rojua, osa likkeistä on lopettanut, sekalaista kamaa näkyy ikkunoista ja kiinteistö on jätetty rapistumaan. Kauppojen yläkerroissa osassa on ihan selvästi asuntoja. Yleisestikin täällä Uudessa-Seelannissa näkyy paljon myytäviä asuntoja.

Uudessa-Seelannissa hintataso on Suomea korkeampi, oikeastaan kaikessa. Olenkohan muistanut sanoa, että Suomessa saa uusiseelantilaista lammasta halvemmalla kuin täällä.

Aamulla heräsin viiden aikaan siihen, että ne helkkarin papukaijat mellastivat hotellin parkkipaikalla. Ne hyppivät pitkin pihaa, marssivat edestakaisin ja välilllä kolkuttelivat katolla, huusivat ilmeisesti toisilleen tosi kimeällä äänellä. Mikä meteli! Varsinaisia häiriköitä!

Keli näytti huomattavasti paljon paremmalta kuin edellisenä iltana, joten päätimme mennä vielä uudelleen katsomaan jäätiköä, kävelyreitin lähtöpaikan parkkipaikalle, ottamaan muutama kuva ja jatkaa matkaa… Vaikka lämmintä oli vain +10, oli huomattavasti lämpimämpää kuin edellisenä päivänä, mutta ei todellakaan kesäkeli. Kuulemma aivan poikkeuksellisen kylmää, KRR KR.

Tarkoitus oli tosiaan vain katsella, mutta kun keli oli niin hyvä ja polkukin kohtuullinen, lähti keppimieskin katsomaan ”vain tuohon kurviin”, sitten ”vielä vähän matkaa, vielä tuohon reunalle, katso, joessa on jäitä, mitenkä tuosta kurvista, näkyisikö siitä vähän paremmin…” hitaasti, hitaasti, hitaasti… Loppujen lopuksi kävelimme jäätikön reunalle, jossa sitten kuvasimme ja ihmettelimme jäätikköä ja sen kuntoa kaikkien muiden turistien kanssa 😉

Jäätikölle järjestetään kävelyretkiä, nytkin näkyi ainakin 5 ryhmää marssivan. Oppaalla hakku ja lapioi, joilla hän ”varmisti” aina välillä jään kuntoa, välillä nakutteli polkua halulla ja rikkoi polun pintaa naputtelemassa lapiolla. Ryhmä jonossa perässä. Näkyi yksi ryhmä kiipeilijöitäkin, kaikilla oli piikkikengät ja omat pikkuhakut, ihan selvästi siellä harjoiteltiin niiden käyttöä. Kiinnostavan näköistä, vaikken olekaan innokas talvella ulkona olija.

Ajelimme sateessa vuoristojen välissä useamman tunnin, ei mitenkään erikoisen kaunista tai kiinnostavaa, samanlaista maisemaa katselemme nyt toista päivää. Ne, jotka ovat liikkuneet Keski-Euroopassa tiedätte maisemat, lisäätte sinne sekaan aina välillä palmuja… en tiedä, en minä ainakaan jaksa näitä päivä tolkulla ihailla, aivan eri juttu olisi ajella tuolla rinteillä mutkateillä, kuin täällä laaksossa. Tämä vesisade ja alhaalla roikkuvat pilvet tekevät kaikesta tietenkin tylsempää.

Uudessa-Seelannissa on tosi hassuja paikan nimiä, tässä muutamana päivänä on oikein taas pistänyt silmään: Hei hei, Hari hari, Hou hou, Hokitika… Kummallisia nimiä, tänään H:lla alkavia kaiken lisäksi melkein kaikki 😉 Aikasempaa saalista: Kaapataan Kai 😉 hitsi pitäisi aina kirjoittaa saman tien ylös.

Taumatawhakfittnylleatangihangakoauauotamatearovhalpokaiwhencpskadadeidiotuakitanatahu -nimistä paikkaa emme ole ohittaneet, se on yksi maailman pisimmistä paikannimistä. Nimi on maorin kieltä ja tarkoittaa suomeksi suunnilleen: ”Mäen laki, jolla Tamatea, suuripolvinen mies, vuorilla kiipeilijä, maantuhoaja, ympäriinsä matkusteleva, soitti huilua rakastetulleen”.

Kahville pysähdyimme kala-altaille, jännä paikka, keskellä ei mitään. Ilmeisesti businekseen toimii hyvin, kun vettä tulee vuoristosta ihan omalla paineella. Paikka oli tosiaan ei missään, miten joku ajautuu asumaan tällaiseen paikkaan? Hyvää kahvia saimme ja kun juttelimme tarjoilijan kanssa, kertoi hän, että he ovat ajatelleet tulla Suomeen toukokuussa. Taas hauska sattuma. Istuimme keskenämme ja totesimme, että annamme tietomme tarjoilijalle, jos tulee jotain ongelmia, tai ihan muuten vaan, ottaisi yhteyttä. Meitä on täällä autettu NIIN paljon, että olisi kiva jos voisi olla avuksi edes yhdelle uusiseelantilaiselle 😉

Uudessa-Seelannissa on kaikki joet/purot/vesi lirut nimetty ja numeroitu, on Xxxx River 3333, Xxxx Cheek 4444, Xxxx Culver 5555. Todella monien näiden yli menevät sillat ovat kaiken lisäksi kapeita, yksikaistaisia, liekö tarkoituksena vähän hidastaa liikennettä, vai onko kyseessä puhtaasti vain raha…

Täällä alkaa näkyä enemmän lampaita, isoja aidattuja niittyjä, satoja lampaita per aitaus. Noita aitoja on tänne rakennettu tuhansia kilometrejä, eivätkä ole mitään heppoisia aitoja, jykevät tolpat ja sähkö. Välillä ollaan mietitty, että mistä se sähkö tulee, kun ei ole mitään missään?

Liikenteestä sellainen huomio, että kun täällä niitä keltaisia viivoja ei ylitetä, mikä on tietenkin hyvä juttu, roikutaan sitten perässä, tappi tuntumalla. Hitto, että ärsyttävää. No meneväthän ne oli aikanaan… Täällä kun nopeusrajoitus tosiaan on se 100 ja välillä joutuu pikkasen ajelemaan hiljempaa kun on noita kurveja, on varmasti paikallisten mielestä hidastumassa liikennettä. Olen minä saanut tämän Susukin sellaiseen vauhtiin, että ei paremmasta väliä, välillä mekin ollaan ohiteltu ällistyneitä maasturilaisiakin, turisteja 😉 pikkupaholainen on muutaman kerran saanut lähdössä jopa hiekkankin lentoon, JEEH.

Toinen kahvipaikka oli myös keskellä ei mitään, jonkinlainen puolenvälin majatalo. Tosi pahaa kahvia, ei ole tainnut olla pysähtyneinä 😉 taas täytyy todeta, että kallista on, yhteismajoitus huoneessa vuodepaikka maksoi 30 NZD, noin 25 €, niitä backpackers-paikkoja.

Aakeeta laakeeta kuin Pohjanmaalla, jokunen heinätupsu, kivikasoja ja lampaita 😉

Tämä kiwit, kuten uusiseelantilaiset itseään kutsuvat, puhuvat englantia todella nopeasti, nielevät osan sanoista, painottavat sanoja erilailla kuin on tottunut kuulemaan, välillä on todella vaikeaa saada selvää. Hölmönä napottaa puhujaa, eikä ymmärrä mitään, sitten yhtäkkiä tajuaa mitä se sanoo. Huomaa aina välittömästi jos jossain on muualta tullut englannin puhuja.

Kiwejä on kolmenlaisia: ne heidän kansallislinnut, karvaiset hedelmät ja uusiseelantilaiset 😉

Täällä on noita jokia rittää, vähän väliä jossain näkyy hiekkainen uoma, tai ei todellakaan voi sanoa hiekkainen, vaan harmaa kivikkoinen uoma, vettä enemmän tai vähemmän. Mitään joen- tai järvenranta-mökkiä ei tänne kannata rakentaa, sillä niillä paikoilla on sandflyita, sellaisia kaikille kesällä pohjoisessa käyneille tuttuja mäkäräisiä. Hitto kun ne purevat pirullisesti. Mekin saimme muutamalla valokuvaus-pysähdyksellä niitä autoomme. Hankalia tapettaisiin, menevät ihan lattialle matalaksi, sieltä sitten jalkojen kimppuun.

Illaksi tultiin Queenstowniin, kamat hotelliin ja kaupungille. Kaupunki on varsinainen turistirysä, aivan täynnä erilaisia majoitusvaihtoehtoja: hotelleja, motelleja, majataloja, B&B-paikkoja, Homestay-paikkoja, Backpacker-paikkoja ja tietenkin asuntoautoja ja nitä nuorten reissaajien pakuja 😉
Jokunen täällä ihan asuukin, oli taas hauskoja taloja, villeissä paikoissa, rinteillä.

Todella paljon nuoria, 20-30 vuotiaita, tätä pidetään Action-lomien ykköspaikkana, nuorten kohtauspaikkana. Talvella lasketellaan, nyt ei ole paikkoja auki. Kesällä täällä patikoidaan, hypellään Benjiitä, täällä taisi olla maailman korkein sellainen, jostain kalliolta, täällä melotaan, lasketaan koskia… Kaikkea voi kokeilla. Valitettavasti me viivymme vain yhden yön ja tyydymme vain syömään 😉

Valitsimme paikaksemme meksikolaisen, tarjoilija oli ruotsalainen, hiukan päälle kolmekymppinen nainen. Hän tunnisti meidän pohjoisen tulijoiksi, jäi juttelemaan hetkeksi ja kertoi, että oli kierrellyt neljä vuotta maailmaa reppureissulaisena ja lopulta halunnut jäädä sellaiseen paikkaan missä on myös lunta. Asunut nyt 10-vuotta täällä, viihtyy hyvin.

Ihan pikkunätti kaupunki, järven rannalla, vuorten suojassa. Uusiselantilaiseen tapaan suurin osa rakennuksista omakotitaloja, keskusta jokunen 2-tai jopa 3-kerroksinen talo.

Kirjoitin Naipierissa käynnin yhteydessä niistä Art Deco -tyyppisistä taloista hiukan virheellisesti, ei niitä ole vain siellä. Kyllä kaikki Uuden-Seelannin kaupunkien talot ovat enemmän tai vähemmän sekä Art Deco- että vanhoista länkkäri-elokuvista tuttujen hieno julkisivu, laatikko takana -tyylisiä. Toinen toistaan hienommin koristeltu tai maalattu kirkkailla väreillä.

Illalla kun tulimme hotellille, oli mittarissa edelleen +10. Tuntuu tosi kornilta, että siellä Suomessa jä täällä on melkein yhtä lämmintä, täällä kun pitäisi olla 20-25 ja siellä -20 … -25.

Taas sataa, tämä ei enää voi olla totta! Täällä on satanut lähes koko ajan, ei se mitään jos vähän silloin tällön ripeksisi ja olisi lämmintä, mutta ei! Muutaman kerran on ollut lämmintä, jopa 25, mutta sitten se saattaa laskea tunnissa, jopa puolessa tunnissa 10 astetta!

Eilisestä vielä sen verran, että täällä Etelä-saarella elelee luonnonvaraisina isoja papukaijoja, melko tummia, vähän vihertäviä, siipien aluset oranssin kirjavat. Tyypit tulevat levähdyspaikoilla ihan lähelle kerjäämään. Marssivat perässä, käyvät melkein puntteihin kiinni, sanon melkein, kun en uskaltanut jäädä kokeilemaan onneani. Yhdellä levähdyspaikalle ne tulivat jopa auton katolle, sieltä ne sitten alkoivat repia tiivisteitä oven raosta ja ikkunoista. Kiihdytin ja jarrutin, mutta siellä ne istuivat, yhdestä autoa ne olivat jo kerinneet leikkaamaan kuskin oven tiivisteet riekaleiksi. Äkkiä pois! Mitähän sanoisi vakuutusyhtiö moisesta vahingosta 😉

Lähdettiin ajelemaan Punakaikista rannikkoa pitkin etelää kohti, tällä Highwayllä ei ole nimeä, mutta sen voisi nimetä vaikka Windy Highwayksi, tuulee niin älyttömästi! Kysyin tuulesta yhdeltä kahvilanpitäjältä ja hän sanoi, että ei täällä ihan aina tuule, mutta silloin kun tuulee, tuulee lujaa ja kaikki inhoavat sitä! YÄK ei kivaa.

Parinkymmenen kilometrin jälkeen tuli äkkipyssäys, emme olleet uskoa silmämme, tien reunassa oli iso tumma möykky, nätit silmät, tuuheat viikset … Hylje! TOTTA, siinä se istui jalkakäytävällä pää kallellaan ja katseli autoja. APUA, millä sen saisi takaisin mereen? Paikalle kerääntyi ihmisiä, muutamat urpot menivät kuvaamaan sitä meren puolelta, jolloin tyyppi siirtyi tielle, onneksi sitten jotenkin se pääsi eteenpäin ja takaisin tien sivuun. Juttelimme muutamien paikalle tulleiden paikallisten kanssa ja kuulimme, ettei ole ihan tavatonta, että hylkeitä tulee tielle, kuulemma aikansa ihmeteltyään könyävät takaisin mereen. Toivottavasti tämäkin tyyppi pääsi sinne. Aikamme seurattiin ja ainakin näytti siltä, että se meni pikkuhiljaa lähemmäs rantaa 😉 Olisi aika ikävä ajaa sellaisen päälle.

Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla tällä Highwayllä, puska-kävelyä, latva-kävelyä… Pitäikö nimi olla sittenkin Hicking Highway? Tien varressa oli kyltti, jossa kerrottiin, että vähän matkan päässä on mahdollista päästä puska-kävelylle. Sillä tarkoitettiin tiettyjen puiden alla kulkevia polkuja, puut ovat ylhäältä tosi tiukasti kiinni toisissaan, tiiviinä peittona ja alle syntyy hauskoja käytäviä, siellä sitten voi kuljeskella… VAIKKA täällä ei olekaan mitään vaarallisia/myrkyllisiä eläimiä, ei näytä oikein houkuttelevalta, näyttää sellaiselta, että siellä ON PAKKO OLLA vähintään myrkkykäärmeitä! EI KIITTI

Latva-kävelyä, matkan varrelta löytyi myös tällaiseen mahdollisuus, latvustossa oli silta, mitä pitkin pääsi kulkemaan puiden välillä ja jostain vielä ylös torniin, näköalatasanteelle. Taitaa ola jo nähty noita latvustojakin tuolla vuoristossa ajellessa. EI KIITTI

Iltapäivällä pysähdyimme kultakaupunkiin, Hokitikaan, kävimme museossa tutustumassa kaupungin historiaan. Hauska, juttu, museon pitäjä osasi suomea, ”hammaslääkäri”, oliko tämä vitsi vai mikä? Hampaani paikka on muuten pysynyt paikallaan! En ole sitä edes muistanut! HMM

Levähdyspaikalla paikallinen pajamaja 😉

Illan suussa saavuimme Franz Josefiin, täällä on Wild Animal House ja siellä pitäisi olla Kiwejä … no olihan niitä, kolme kappaletta, siis Kiwi-lintuja 😉 Kallista on, sisäänpääsymaksu 30 NZD per nenä, mutta olkoon, ei tänne taideta toiste tulla. Kiwit ovat yöeläimiä, joten talossa on yö, ihan pikkuriikkinen valo, sekin taisi olla vielä joku erikoisvalo, jota Kiwit eivät edes näe. Faktaa: eivät lennä, niillä on viikset nokan juuressa ja ne eivät ole seurallisia, eläinkunnan parhaimpia hajuaistiltaan… Olivathan ne söpöjä, mutta minä en tykkää katsoa mitään eläimiä eläintarhoissa, jotenkin ne aina tuntuvat vangittuina ja vaikuttavat sellaisilta, että niillä ei ole hyvä olla … En tiedä, en tykkää …

Olemme jäätikköalueen reunalla, Mt Cook, mutta täällä on järkyttävä sumu, ylhäälle ei näe ;( koukkasimme sekä Franz Josefissa että Fox Glacierissa sellaiselle parkkipaikalle, joilta lähti polut jäätikölle ja sieltä piti myös nähdä sinne, mutta heikkoa oli näköala-tarjonta, sumua, tihkusadeta, kaatosadetta… Yritetään huomenna uudelleen, JOS olisi selkeämpi keli.

Joissa vesi kulki kovalla voimalla, oli varoitusmerkit, ettei saa mennä veteen, ei se kovin houkuttelevalta näyttänyt, aivan harmaata. Vettä kun katseli tarkemmin, huomasi kuohujen joukossa jääkimpaleita, isojakin, sellaisen kun saisi päälleen, ei selviäisi.

Kaikki muut ihmiset, ainakin melkein kaikki muut, ovat pukeutuneet ulkoiluvaatteisiin tämä on suosittua vaellusaluetta, jäätikköalueille pääsee tunnissa. Itseasiassa koko tämä rannikko on sellaista, on näkynyt paljonkin ihmisiä reput selässä, jopa rinkatkin. Täällä Uudesa-Selannissa saa leiriytyä joka paikkaan, ellei se ole erikseen kiellettyä. Telttoja on näkynyt rannoilla, osa melkein Highwayssä kiinni.

Vaikka on kylmää ja tuolla ylhäällä lunta, ei täällä kuitenkaan hiihdetä ympärivuoden.

Nähtiin muuten Peppi pitkätossun hevonen! Pilkullinen 😉

Keppimiestä nukuttaa, joten nukkukoon, minä voin surffailla netissä ja kirjoittaa teidän iloksenne blogia 😉

Olen katsellut näitä lehmiä… En tietenkään isosti asiantuntevasti, mutta: täällä on sellaisia suomalaisen näköisiä, vaaleita lehmiä, joissa on ruskeita laikkuja ja sitten ruskeita, joissa on vaaleita laikkuja ja mustia, joissa on vaaleaa ja ruskeita laikkuja… Mutta meillä ei ole raidallisia lehmiä! Täällä on ns pystyraitaisia lehmiä, niillä on perä ja etuosa mustaa, väli-kroppa vaaleaa tai päinvastoin, täällä on tosiaankin raidallisia lehmiä. ” pystyraita hoikentaa” HEH HEH eivät ole hoikkia. On leveää raitaa ja kapeaa raitaa… Sitten täällä on myös sellaisa melkein harmaita lehmiä. Raidalliset lehmät on kuvattu!

Olen katsellut lampaita… Täällä on vaaleita lampaita, harmaita lampaita, ruskeitakin löytyy. On kerättyjä ja keritsemättömiä, MUTTA on myös lampaita, jotka ovat muuten vaaleita, paitsi pää on musta! Aika villin näköisiä.

Onkohan värillä väliä?

Lampaiden ja lehmien lisäksi täällä kasvatetaan laamoja (kone tarjosi tähän ”lamoja”, täältäkö ne ovat tulleet Eurooppaan?) ja jotain kauriita! Ekan kerran kun niitä näimme, säikähdimme ja jarrutimme, mutta ne ovat myös aidatulla alueella, siis niitäkin kasvatetaan ihan laiduntaen. Tai miten se pitäisi sanoa?

Taitaa kaikki olla luomua?

Hauska juttu, mitä olemme myös katselleet ovat nämä ”maitobaarit”, lehmiä on laitumella vaikka 1000, ne menevät itse lypsypaikalle, välillä olemme nähneet useamman sadan metrin jonoja. Siellä lehmät jonottavat lypsyautomaatille ja sitten jotenkin robotit nappaavat kiinni utareista, lypsävät lehmät ja pesevät ne, tai päinvastoin, mutta kuitenkin puhtaat kevyt-tissiset lehmät palaavat niitylle 😉 aika moinen juttu 😉 Maitorekat ovat ihan Neste Oilsin väreissä: valkoisella pohjalla, vihreä-sinisiä rekkoja 😉

Nyt sitten kohti uusia seikkailuja… Kohti Tasmanian valtamerta…

Aluksi ajelemme tasaisia peltoaukeita, huom. tasaisia! Uskomattomia täysin kuivia, hiekkaisia jokia. Missä on vesi? Meidänkin aikana on satanut vaikka kuinka, silti joet ovat melkein kuivat.

Välillä ohitimme lumista huippuja, kuitenkaan kovin korkealle kipuamatta, ajelemme Great Alphine Highwayta, nimi on enne, alppimaisia maisemia…

Maisemat ovat hulppeat, eivät kuitenkaan pärjää Keski-Euroopan Alpeille. Leila ja muut, jotka ovat oikeasti ajaneet noita hulppeita Alppi-reittejä, tietävät millaisa ne ovat, matkalla tulee oikeasti lunta vastaan ja lämpötila menee pakkaselle! Tien kurvit ovat niin tiukkoja, ettei ”mopo” aina ihan käänny hiuspinnin tiukassa kurvissa… Oikeita vuoristoteitä löytyy: Sveitsistä, Itävallalasta, Sloveniasta ja ainakin Italiasta, nämä eivät ole niin haasteellisia.

Välillä tosiaan oltiin ylhäällä ja välillä alhaalla, mutta lopulta rannikolla. Viimeiset 40 kilometriä Punakaikiin oli upeaa meren rannassa poikkoilevaa tietä. Uskomattoman pannukakkukalliot ovat Punakaikin tunnusmerkki. Matkalta löytyi myös muutama eksoottinen liikennemerkkikin: Varokaa pingviinejä ja Varokaa etanoita.

Majapaikkana Punakaikin Taverna, jossa oli kiva fiilis ja kansainvälistä porukka. Monet vieraat Euroopaasta, yksi pariskunta näytti ”tietotekniikka hemmolta ja pankkivirkailijalta”, vitsalimme. Oikeasti he olivatkin Suomesta, kuulimme heidän jossain vaiheessa puhuvan suomea 😉 Ammatteja ei käyty kysymässä 😉

Saatiin pistettyä seinällä olevaan karttaan neula Helsingin kohdalle, pohjoisin paikka! Hetken vain riemua kesti, tuli norjalainen pariskunta ja laittoi täpän Pohjois-Norjaan ;(

Aamulla taas kamat kasaan. Olen pakannut melkein kaikki tavarat matkalaukkuun, mikä on auton takaluukussa, eli raahailen yhtä säkkiä. Keppimies kun ei pysty kuljettamaan mitään 😉 kaupungilla kuljen vain pikkurepun kanssa, säkki on silloin tietty takakontissa.

Sitten kun lähdemme kotimatkalle, täytyy matkalaukkuun saada vieläkin enemmän kamaa, etten joudu välilaskuilla isoa säkkiä raahaamaan. Lääkärien määräys on, että emme voi tulla kotiin ”ihan” suunnitellulta tavalla, Jukka ei voi lentää kahta pitkää lentoa peräkkäin, eli tulee pakollinen yöpyminen, näillä näkymin Honkkarissa… Katsotaan mitä vakuutusyhtiöt tekevät. Asiaa hoitaa sekä If (heidän kansainvälinen yksikkönsä SOS) ja Travellinkin ACE-yksikkö, meillä kun oli ne lisävakuutuksen matkan kesketymiseen…

TePapa-museo aukesi 10.00, olimme heti aukeamisen jälkeen siellä, autokin saatiin viereiselle parkkipaikalle. Ei sisäänpääsymaksua, hienoa. Paikka on suuri, viidessä kerroksessa, erilaisia näyttelyitä, vaihtuvia, pysyviä. Kiinnostavampia tietenkin erilaiset Maoreihin ja muutenkin Uuden-Seelannin historiaan liittyvät. Taas mukavia ihmisiä, avuliaita oppaita… Siellä muuten on Artekin huonekaluja 😉 ja tietenkin Koneen hissit 😉 aikaa vierähti taukoineen ja kahvitteluineen neljä tuntia. Olisi menny enemmänkin, varatkaa aikaa, jos menette!

Muutkin tekee pelkti-lehmiä kuin Miina Äkkijyrkkä!

Museosta ulos tultuamme, ajattelimme katsoa myös satama-aluetta, mutta ei voinut, kun oli niin jumalaton tuuli, että keppimieskin meinasi lentää nurin. Tämä kaikki liikkuminen on mahdollista vahvoilla lääkkeillä ja ihan pakollista, siis lääkärien määräys, tunnin välein jaloittelemaan.

Sen verran eilenkin nähtiin tätä aluetta, että hauskan näköistä on, paljon kaikenlaista: hassuja kävelysillan kaiteita, maalattuja talonseiniä, mukavan näköisiä puutaloja ja lehmä-patsaita! Olisikohan Äkkijyrkkä saanut idean täältä, vai nämä Äkkijyrkältä, mene ja tiedä.

Täällä Uudessa-Seelannissa ei tosiaankaan ole moottoriteitä, ainoastaan kahdessa paikassa, Aucklandin ja Wellingtonin lähellä, muut isot tiet (välillä jopa kaksi kaistaisia) ovat Highwayta, nopeus pääasiassa 100 ja niihin on suoria liittymisiä pihoilta, HUH HUH. Ei ihme, että on kolareita.

Joku siellä Iltasanoman kommenteissa kirjoitti, että on täällä kiihdytyskaistat, on niitä jossain, mutta suurin osa risteyksistä on ilman. Niin ja ne kiihdytyskaistat ovat tosi lyhyitä. Ei ollut tainnut se kuski liikkua missään muualla kuin muutamassa isommassa kaupungissa ja parilla pääväylällä.

Tämänkin päivän reitti on tylsä, taas lehmiä, lampaita, mäkiä, laaksoja, ainoa poikkeusoloissa viinitilojen kyltit, niistäkin suurin osa kiinni. No ei ole ajateltu nyt pysähtyäkkään ostamaan viinejä. Minä tykkään Uusi-Seelantilaisista viineistä, mutta en ajatellut niitä täältä raahata 😉 Highway oli muuten nimeltään W’ine Trail Highway 😉

Taas Haistingissä, tämä alkaa tuntua jo kotoisalta paikalta, HEH HEH, en kyllä tulisi tänne lomalle.

Majoittautuminen, kaupungille, pizzaa mukaan. Käytiin oikein Liquar Stroressa (vai Liquer, siis viinakaupassa), olisi ollut vaikka millaisia juomia, muutama olut pizzan kanssa maistui 😉

Käytiin kirjeenvaihtoa vakuutusyhtiön ja lentoyhtiön kanssa, Iffillä, kansainvälinen SOS-palvelu palvelee suomeksi. Jos joutuu juttelemaan lääkärin kanssa, täytyy sitten osata englantia. Travellinkin puheluihin vastaa murtaen suomea puhuva, taitaa olla eestiläinen, lääkäri heilläkin sitten englantilainen. Katsotaan miten käy, If haluaa hoitaa koko homman? Eivät halua, että Travellink sotkeutuu asiaan. Jännää, tosi jännää. No pääasia, että joku hoitaa asian.

Travellinkin lääkäri soitti, sovittiin, että SOSista ovat yhteydessä heihin tarpeen mukaan.

Olisi muuten aika kova juttu jos Jukka ei saisi saattajaa, siis minua, mukaan. Joku rullailisi lentokentällä jonnekin sivuun, ukko istuisi lappu kaulassa, hitto!

Luin joku aika sitten yhdestä nuoresta suomalaisnaisesta, joka oli loukkaantunut Ranskassa, hoitavat tietenkin sairaalassa kun on EU:n kansalainen, mutta kun ei ole matkavakuutusta, kukaan ei järjestä/maksa kotiin erikoiskydillä, vaan joutuu olemaan sairaalassa niin kauan, että pystyy matkustamaan turistiluokassa. Arvioitu odotusaika on puoli vuotta. Lennon hinta olisi kuulumma reilut 40 000 €. VOI VOI, ei käy kateeksi.

Paikka on pysynyt, jes!

Uusi vuosi! Täällä sitä maailman toisella puolella juhlittiin Uutta Vuotta, 11 tuntia ennen kuin Suomessa!

Tavarat kasaan ja kaupungille aamukahville. Koko kaupunki nukkuu, tai on vapaalla, missään ei ole mitään auki. Kierretään kaupunkia, etsitään kahvilaa, kyllähän rantabulevardilla nyt ainakin on kahviloita, aina on… Ja katin kontit, ei ainoatakaan! Onkohan syynä se, että täällä on jumalaton tuuli, onkohan täällä aina tällainen tuuli?

Löysimme keskeltä kaupunkia avoimen kahvilan, paikka oli täynnä väkeä, meille onneksi löytyi yksi pieni kolo meillekin 😉 Munakas paahtoleivälle ja suklaamuffinssi, ei mennyt tilaus ihan nappiin, luulin muffinssia sämpyläjsi, kun sen kanssa sai voita, hyvää oli…

Lähdimme ajelemaan rantaa pitkin kulkevaa Highwayta kohti Wellingtonia, HEH HEH, nyt sitä lukee Highwayn nimiäkin aivan erilailla kuin aikaisemmin, Surf Highway. Tämä pohjois-saaren läntinen rannikko on surffareiden suosiossa, täällä on hyvät tuulet, täällä pääsee aina surffailemaan! Taitaa olla paratiisi.

Vähän väliä Highwaylta poikkeaa kylttejä rannan suuntaan ”Beach sitä, Beach tätä”. Monen auton katolla on lautoja, me ei poiketa rannoille katsomaan, tuuli ei ole minun mieleeni, vaikkei ole kylmäkään.

Backpackers-teksti näkyy monessa paikassa, tällä tarkoitetaan reppureissulaisia, on majataloja, omakotitaloja, teksti lukee liikkeen ovessa… Ihan selvästi heillekin on kaikkea tarjolla, heitä halutaan myös palvella täällä! Jokunen reppuselkäreissaaja ollaan parin päivän sisällä nähtykin ja muutama liftarikin. Varmaan ne elämäntapa surffareiden kuuluvat samaan sarjaan. Talvinen versio heistä taitaa olla Euroopan laskettelukeskuksissa olevat hiihtopummit.

Olen kehunut näitä uusiseelantilaisia moneen kertaan, mutta nyt on pakko antaa vähän negatiivistakin palautetta; liikenteessä ei kaikki meneekään niin kuin Strömsössa. Ei anneta tilaa, koukataan eteen, rekat tulevat kolmion takaa eteen… Ainoa mitä noudattavat melko hyvin, on se, ettei keltaista viivaa ylitetä. VAARALLISTA jo toisen kerran tänään tuli rekka kolmion takaa eteen. Eli siis tarkkana pitää olla, onneksi on neljä silmää.

Saimme käsiimme paikallisen autoliitto oppaan ja siinä sanotaan, että jos taaksesi tulee neljän auton jono, on sinun väistettävä tai saat 150:n NZD:n sakon. Ylinopeuksia tarkkaillaan paljon, poliiseja näkyy liikenteessä koko ajan. Täysin Suomesta poikkeavaa ja hiukan humorististakin on teiden varsilla olevat kyltit, niissä muistutetaan erilaisista vaaroista tiellä: ei saa ajaa alkoholin vaikutuksen alaisena, ei saa ajaa väsyneenä, moottoripyöräilijä muista nopeusrajoitukset, autoilija, huomaa moottoripyörä,muista antaa tietä muille kulkijoille, tämä alue on korkean kolarimäärien aluetta … Vaikka minkälaista kylttiä!

Tämä on tylsä reitti, jopa tylsempikin kuin eilinen. Ei ihme, että ei ole kauheasti mainostettu tätä Uuden-Seelannin nurkkaa, matkan varrella on vain lehmiä, lampaita, mäkiä, laaksoja, ei mitään ”katsottavaa”. Lehmiä tässä maassa riittää, luin jostain, että lehmiä ja muuta vastaavaa lihakarjaa on 10 miljoonaa, melkein kolminkertainen määrä ihmisiin verrattuna (olen saattanut tämän jo kertoakin), lampaita on kymmen kertainen määrä, mutta lammasruoat ovat täällä kalliimpia tosiaan kuon Suomessa, ei olla muuten vieläkään osuttu sellaiseen ravintolaan, mistä saisi lammasta.

Aina välillä tien sivussa on hedelmä- ja vihanneskauppoja, isoja, ihan keskellä ei mitään. Näillä alueilla on varmaankin Rancheja, maatiloja, joilla viljellään hedelmiä. Useamman kerran on pitänyt pysähtyä, mutta ne tulevat aina niin yllättävin.

Pysähdyimme välillä jaloittelemaan ja kahville. Monessa pikkukaupungissa on kaupat kiinni, näyttää siltä, että kauppiaat pitävät vapaata joulun ja uuden vuoden ja uuden vuoden jälkeisinä päiviä. Taitavat itsekin ollalomalla.

Illan suussa saavuimme Wellingtoniin, tavarat hotellille ja kaupungille. Tosi hyvä, että on uudenvuoden päivä, kaupunki on hiljainen, ei paljoa liikennettä, saamme auton parkkiin ihan keskustaan.

Ruokapaikaksi valitsemma grillin (lampaan toivossa), ei ollut lammasta, tilasimme gripsejä, NAM. Onneksi otimme vain yhden annoksen, oli se vaan niin valtava, että juuri ja juuri jaksoimme sen syödä. Sitten hammastikkua käyttäessäni sain paikan irti hampaastani, HITTO, PERKELE, tämäkin vielä… Otin paikan mukaani, Jukkaa vähän nauratti, mutta päätin laittaa sen takaisin paikalleen, ainakin kokeilla. Hammaslääkäriinkinkö täällä pitää mennä? PERHANA…

Kiersimme kaupungilla autolla, katsoimme valmiiksi missä TePapa-museo sijaitsee, löydämme sitten aamulla suoraan perille.

Sain paikan paikalleen! Katsotaan kauanko pysyy 😉 toivottavasti Suomeen asti… Että voi ärsyttää, tämäkin vielä.

Jotenkin oli puuduttää päivä.

Olen jostain lukenut, että Wellington ei ole iso kaupunki, vaikka onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki. Turun kokoinen, kuulemma. Kaupunki on ISO, paljon asuma-alueita keskustan ympärillä, taloja hulppeilla paikoilla rinteissä. Kaikilla mielettömät maisemat. Kaupunki saattaa olla asukasmäärällä mitattuna Turun kokoinen, mutta keskustassa on korkeita toimistotaloja vaikka kuinka paljon. Tuulee tuulee, tuulee … Onkohan tämä aivan tavallista täällä?