Otimme taksin HongKongin keskustaan, matkaa oli parikymmentä kilometriä. Hauskaa katsella näitä HonKongin alueita, mielettömiä pilvenpiirtäjiä, ”lähiö” saattaa olla 5 pilvenpiirtäjä, joissa jokaisessa on vaikka 70 kerrosta ja kerroksessa 15-40 asuntoa, välimerkkien saattaa olla kauppa ja vaihto toiseen hissiin. Lähiö=15000 asuntoa ja asukkaita 40-50000!

 Ja näitä on täällä!

Kävimme helpoista paikoissa, esim Armanin ostoskeskuksessa, HEH heh, oli oma Arman-lastenvaateliike, Arman-kemppari, Arman-housukauppa, Arman-kenkäkauppa… Samanlainen tavaratalo-rypäs löytyi monelta merkiltä.

Istuskeltiin kahviloissa ja katseltiin ihmisiä, rentoa olemista…

 Koristeltuja raitiovaunuja.

Ennen kentälle menoa käytiin syömässä. Poikettiin vielä markkinakadulle, mutta mitään uutta ei löytynyt, jotenkin nämä kamat on nähty ja kaikilla kauppiailla on lähes samat kamat.

Ajoissa kentällä, Jukka haluttiin heti laittaa rullatuoliin, työnnettäväksi 😊

Finnairin henkilökunta oli saanut kaikki tarpeelliset tiedot potilaasta ja hoiti homman kiitettävästi. Koneen business-luokka ei ollut niin hieno kuin Uuden-Seelannin kone, penkit tavallisia penkkejä isommat ja harvemmassa, ne sai myös kokonaan makuulle.

Kone kotiin lähti puolen yön jälkeen, Helsingissä 13.1.2014 06.2014…

Aamulla tavarat kasaan, pakkasin matkalaukun niin, että voimme jättää sen Hongkongin kentälle, otan yhteen kassiin kaikki HongKongissa tarvitsemamme. Keppimies ei voi kuljettaa kuin kepinsä 😉

Taksillä kentälle, olimme sopineet eilisistä taksikuskeista yhden kanssa, että hän hakee meidät, hintakin oli puolet siitä mitä tolpalta otettuna tai tilattuna olisi maksanut. Kaikki taksikuskit ovat olleet maahanmuuttajia: intialaisia, fiziläisiä, pakistanilaisia, kiinalaisia…

Viimeiset katseet Uuteen-Seelantiin…

GOLFFAAJAT: täällä on tosiaan 400 kenttää odottamassa teitä, millaisia, sitä emme tiedä, mutta aika villeinä paikoissa monikin näytti olevan 😉

Ensimmäinen suomalainen koko reissun aikana nähtiin lentokentällä, hän oli tulossa samaan koneeseen, oli ollut suurinpiirtein saman ajan ajelemassa moottoripyörällä Uudessa-Seelannissa kuin mekin. Hitsi, oli lukenut netistä meidän jutun. Kun huomasi, että puhumme suomea, niin tuli kysymään, että olemmeko se pariskunta, josta lehdessä kerrottiin… Kaveri oli ajellut yksin, ihmetteli säätä, oli hänelläkin ollut muutama läheltä piti tilanne.

Tsekatessamme itsemme koneeseen, olivat tarkkoja Jukan kipsistä, virkailija tarkasti, että se on leikattu ja soitti vielä jonnekin ja kysyi, että onhan se ok, että siihen päälle on vedetty pikkukerros. Ovatpa tarkkoja, ilmeisesti se turpoaminen on isompi riski kuin luulinkaan…

Matkustimme nyt sitten business-luokassa, tilaa ruhtinaallisesti, Jukalle sattui paikka, jossa pöytä ei toiminut, vaihdettiin paikkoja niin, että minä siirryn ruokailujen ajaksi toiselle paikalle ja Jukka sai toimivan paikan. Hirveä härdeli tuli siitä rikkinäisestä pöydästä, paikalla kävi huoltomieskin tutkimassa. Rikki mikä rikki. Ensimmäinen ruoka oli niin valtava (ja minä ahne), että jätin toisen väliin, ei tarvinnut siirtyillä. Harvalla on muuten kaksi business-paikkaa käytössä 😉

Honkkarissa 21.00, kentältä hotelliin tähän lähelle, Sky City Marrionett. Hieno on huone 😉

Täällä paistaa aurinko! On ihanan lämmintä…

JUKALTA Petulle ja Jukalle: ohessa Haka-tanssi-mallia, voitte ruveta sitä harjoittelemaan, tulen sitten treeneihin katsomaan.
Niille, jotka eivät tiedä mitä tämä tarkoittaa, niin Jukat ja Petu valmentavat HIFKin tyttöjen käsipallojoukkueita ja sinne on kaivattu jotain hengenkohotus-juttua matsien alkuun 😉

Maorien haka-tanssi voi olla pelottavaa katsottavaa. Perinteen mukaan haka esitettään ennen taistoon lähtöä.Voimakkaaden äänien toivotaan pelottavan vihollista. Uhkaavat ja agressiiviset liikkeet kuvaavat nyrkkien osumista vastapuoleen ja jalkojen tallominen vihollisen maahan polkemista.

Päätettiin heti aamusta mennä sairaalaan tsekkaamaan Jukan kipsin halkaisu, eli kuinka toimimme sen kanssa. Tilannehan on se, että lentoyhtiöt vaativat, että kipsi pitää olla halkaistu, jotta kipsattu raaja, tässä tapauksessa käsi, ei esim turvotessaan aiheuta ongelmia lennon aikana. Jos kipsiä ei halkaista, ei lentoyhtiö ota pitkälle lennolle kyytiin 😉

Ajattelimme, että kun meidän Aucklandissa oloaika lyheni, pyydämme kipsin halkaisua samantien. Hyppäsimme taksiin ja ajoimme sairaalaan… Pikku narraus, ”lento tänään” muka, kipsi halkaistiin, pintaan vedettiin ohut uusi kilpsipinta, jotta se pysyy kasassa. Sairaalassa ihmettelivät, että miksi, silloin kun se avattiin ja kipsattiin uudelleen, ei kipsiä laitettu kaksiosaisena, he olisivat niin tehneet, ei olisi tarvinut mennä nyt uudelleen. Taaskaan ei maksanut mitään!

Se, miksi Jukka ei ole missään välissä joutunut maksamaan mitään, johtuu siitä, että hän oli onnettomuudessa. Jos hän olisi itse hakeutunut, esim sairastumisen takia, sairaalaan, olisi hän ulkomaalaisena joutunut maksamaan. Eikä kuulemma ihan halpaa oli ollut, no vakuutukset on sitä varten… ACC-järjestelmä kattaa kaikki onnettomuudet, Suomessa on sama tilanne ulkomaalaisten osalta.

Taas taksi ja ajoimme Sky Toverille. Ylös torniin maisemia ihailemaan, meidän onneksemme (HEH HEH, Jukalla korkean paikan kammo) matkustimme ylös hissillä, jossa oli yksi seinä lasia, eli näimme koko ajan ulos. Lattiastakin osa oli lasia 😉 Keppimies meni aivan kirkuvan punaiseksi naamaltaan ja jalat veteliksi, onneksi oli apujalat mukana 😉

Siellä sitten katselimme ja kuvailimme maisemia. Kyllä kaikki näyttää niin erilaiselta lintu-perspektiivistä. Tornista pystyi myös hyppäämään ja kävelemään ulkona: Sky Jump ja Sky Walk, me emme kokeilleet, mutta näimme kun muutama hyppäsi. Se ei ollut Benji, vaan tässä roikutiin vaijerissa, kahden alas asti menevän vaijerin välissä, eli siitä ei päässyt heilumaan eikä pudotus ollut täydellä vauhdilla. Kävelijätkin nähtiin vain kaukaa alhaa.
Sky Tower: 328 metriä korkea, maailman 12:nsneksi korkein torni, rakentaminen alkoi 1994.

Kieroajelu oli seuraavana vuorossa, hyppäsimme Sky Towerin edestä bussiin, joka kiersi kaupunkia, siitä pystyi jäämään pois tietyissä paikoissa. Heitimme ekaksi ”täyden kierroksen”, katsoimme mitä on katsottavana ja toisella keikalla sitten loikkasimme kyydistä satamassa. Makea paikka, siellä oli paljon ravintoloita ja baareja ja niiden yläkerroksissa oli asuntoja ja hotelleja.

Alue jatkui isona huvivene-satamana, en muista olenko niin makeita paatteja koskaan nähnyt, oli tietenkin myös sellaisia tavallisia-hienoja purkkareita. Aucklandia sanotaan Sailing-towniksi, se kuuluu asukaslukuun nähden eniten purjeveneitä omistaviin kaupunkeihin. Muualla ei ole näkynyt koskaan minkään näköisiä paatteja rannoilla. Olemme nähneet maastureita, joilla on trailerissa vene, ihan kuin se vietäisiin aina käytön jälkeen omalle pihalle?

PURJEHTIJAT: varmaan omalla veneellä tänne purjehtiminen olisi haasteellista 😉 mutta luulisi, että vuokraaminenkin onnistuu. Ainakin nyt on tullut niin, että olisi päässyt vaikka minne asti.

Jatkoimme matkaa bussilla ja pysähdyimme Parnell Streetille, täällä on myynnissä paljon Uuden-Seelannin omien designereiden tuotteita, ihania vanhoja taloja ja ravintoloita. Pieni välipala osoittautuikin jätti-välipalaksi…

Olimme katsoneet kartasta missä on Aucklandin HD-liike, pakkohan sielläkin oli käydä. Iso liike, paljon brätkiä ja muutakin rekvisiittaa. Uudessa-Seelannissa ei kuulemma nykyään enää paljoa rakennella pyöriä, suurin osa viime vuosina myydyistä on tehdas-varusteltuja, saas nähdä ollaanko Suomessakin menossa samaan suuntaan. Onhan jo useamman vuoden ollut uhkakuvana moottoripyörien säännölliset katsastukset. Teille, ei moottoripyöräilijöille, tiedoksi, että niiden katsastaminen ei ole ihan sama juttu kuin autojen, siihen sen tarkemmin menemättä.

Taksiin taas, poikkesimme myös Newmarketin ostosalueelle, mutta ihan turhaan, kello oli jo viisi ja lähes kaikki liikkeet olivat menneet jo kiinni ;( eipä tuotakaan muistettu… Kauenpana keskustasta on joku iso Shoping Center, mutta sinne ei jaksettu lähteä.

Ette usko, mutta taas taksiin ja satamaan, siellä oli Silo Markets, eli satamassa olevien siilojen luona oli iso ulkotilaisuus, kojuissa ruokaa ja juomaa, ihmiset olivat tuoneet myös omia eväitään, piknikvilttejä ja tuoleja. Katselimme hetken aikaa, mutta oli niin kylmä, että emme tarenneet jäädä, jatkoimme matkaa konttiravintola-alueelle ja löysimme yhden kolon itsellemme.

Tämä oli jo toinen konttialue, vastaava oli Christchutcissa, kontteista oli rakennettu isojakin tiloja, jätetty karuiksi, ”rosoisiksi”, minun mieleeni kyllä! Tällaisia vastaavia juttuja on vaikea Suomessa tehdä, kun meillä on niin vähän ihmisiä, jotka käyvät ulkona, esimerkiksi täällä Aucklandin konttialueella liikkuu varmaan päivittäin jokunen tuhat ihmistä, osa turisteja tietenkin, mutta itse aucklandlaisiakin täällä on paljon.

Tämä tuuli ja kylmyys on kuulemma ihan poikkeuksellista, mutta jos todellista hellettä halut, tule helmikuussa.

TäälläAucklandin keskustassa on jokunen kerrostalo, juttelin yhden paikallisen kanssa ja hän kertoi, että nykyään nuoret haluavat muuttaa keskustaan kerrostaloon, eli tämän maan ”kaikille oma omakotitalo”-ajatusmalli on muuttumassa. Tässä maassa on oikeasti paljon pikkukaupunkeja joissa kaikki asuvat omakotitaloissa, ainostaan ihan suurimmissa on kerrostaloja.

Kiertelimme hetken aikaa sataman alueella ja Queen Streetillä, mutta alkoi olla niin kylmä, että nappasimme taksin ja lähdimme hotellille. Kaupungilla partioi huomioliiveissä vapaaehtoisia, nuoriso kuulemma rellestää ja juo viinaa kaupungilla viikonloppuisin! HEH HEH ei nämä uusiseelantilaiset ihan ”herranterttuja” olekaan 😉 mutta suomalaisia siistinpiä, se täytyy sanoa 😉

Auckland olisi mainio lomakohde, täältä voi tehdä monenlaisia päivän retkiä eripuolille maata, suosittelen 😉

Päätettiin vielä aamulla käydä katsomassa Steampunk -näyttelyä, vähän vastaava ilmiö, kuin Alvar Gullinsenin BONK. Mahtavaa, mielikuvituksellista, metallista kaikenlaisia: härveleitä (kone tarjosi häveliäisyyssyistä, mistä ihmeestä se keksii, mitä minä muka tarkoitan?), henkilöhahmoja…

Rannoille kertyy isot määrät ajopuuta, vaikka millaisia kiemuraisia keppejä, isompia ja pienempiä, suurimmat kokonaisia puita. Niitä on nähty käytettävän, mielikuvituksellisesti. On ollut taloja, jotka on päällystetty niillä, niistä on tehty aitoja, terasseja, valotolppia, huonekaluja, taidetta… vaikka mitä. Osa hienojakin 😉

Tämä alue Uuden-Seelannin Etelä-saarta on huomattavasti tiheämmin asuttua kuin muu osa, täällä on isompia kaupunkeja, teollisuutta, liikennettäkin aivan eri määrä kuin muualla, ihan jonoiksi asti. Liikenteessä näkyy myös rekkoja, osa hienoja Amerikan-rekkoja ja osa ”maito-autoja”. Täällä on jätti-meijereitä, joihin nuo rekat rahtaavat maitoa, jota muuten viedään Japaniinkin asti.

Alueella on myös paljon peltoja, en tunne viljoja, joten en lähde arvaamaan mitä viljellään, ei ilmeisestikään ruista, kun kerran näkemämme ja maistamamme tumma leipä oli vain väriltään tummaa, mutta maistui grahamilta.

Korkeat puu-/pensasaidat ihmetyttävät edelleen, emme ole päässeet selvyyteen ovatko ne tuulen takia vai vain uusseelantilaisten mielestä kivoja ja kauniita. Aidat ovat yleensä korkeita (jopa 10 metrisiä) ja paksuja (jopa 5 metriä), käsittämättömän kokoisia! Niitä on missä milloinkin, saattaa rajata pihaa, peltoja, niittyä tai alueita, missä on karjaa, lampaita, kauriita… Suomessa kun sellaisen aidan pihalleni laittaisi, ei sitten taloa mahtuisikaan. Niin ja ne pihapuut, ihan Helsingin kaupungin Senaatin torille hankittujen joulukuusten kokoisia…

Junaratoja menee siellä täällä, ollaan juniakin nähty, mutta ei matkustettu. Suurin osa näkemistämme on tavarajunia, mutta osa reiteistä on kuulemma matkustaja-liikennettä. Suurin osa näkemistämme ratojen ja teiden kohtauspaikoista on ollut yksitasoliittymiä, eli eivät kulje juurikaan tunneleissa teiden alta. Tosi villejä liikennemerkkejä on nämä juniin/tasoristeyksiin liittyvät…

Tultiin sopivasti lentokentälle, ei jäänyt luppoaikaa, luovutettiin auto ja tsekattiin itsemme Aucklandin lennolle. Ilma muuten alkoi lämmetä, mittari näytti jo +17 matkalla… Kiva juttu ;(

Lento austraalialaisella Jetstarilla meni nopeasti, 1 tunti 20 minuuttia, ja laskeuduttiin Aucklandiin…

Shuttlen-bussilla hotellille, olin varannut sen aivan keskustasta, ostoskadun vierestä 😉 studion, eli erillisellä makuuhuoneella, ei pröystäilyä, hotellit ovat yllättävän halpoja Aucklandissa!

Vanha tapa, tavarat hotellille ja liikkeelle, kulman ympäri ja Queen streetille. Kaupat ovat jo kiinni ja yö-elämä alkamassa, löydettiin mukava ruokapaikka, belgialaisia oluita ja italialaista ruokaa… Mukava, kansainvälinen tunnelma ja ilmakin ihan kohdallaan.

Kävimme vielä paluumatkalla hakemassa evästä omaan jääkaappiin 😉

Huomisen suunnittelua ja lasi viiniä parvekkeella, Ihan kiva …

Samat kelit jatkuvat, lämmintä +7, varvassandaalit ovat hiukan viileät jalkineet… Täytyykö oikeasti kaivaa matkalaukunta ajokamat päälle? Olemme kyselleet aina välillä ihmisiltä tästä kelistä ja kaiki ovat sanoneet, etteivät muista koska olisi ollut tähän aikaan näin kylmä! ,HR HR HR No, on siitä se etu, että missään ei ole ruuhkaa, kukaan muu ei halua käydä missään, paitsi me ja muutamat aasialaiset.

Todellakin jotkut aasialaiset, tänään aamutuimaan meitä vastaan ajoi kaupungilla joku sellainen väärällä kaistalla, samalla kaistalla meidän kanssamme 😉 Hetken luulin itse olevani väärässä paikassa, mutta onneksi en ollut ja onneksi oli valo-ohjattu risteys, he kerkeisivät kääntyä alta pois ennen kuin me tulimme. Uudessa-Seelannissa on tiehen piirretty monessa paikassanuolia,osoittaakseen ajosuunnasta, nämä ovat kuulemma turistien takia on sattunutvuosien varrella niin monia onnettomuuksia.

Löysimme helposti rautakaupan, jossa pidetään nykyään ”World’s Fastest Indian” moottoripyörää, siellä oli varsinainen vanhojen moottoripyörien näyttely ja kaikkea muutakin siihen liittyvää. Burt Munron omistautua nopeusajolle, hänestä on tehty elokuvakin. Hän ei ollut intiaani, vaan hän ajoi Indian-moottoripyörällä. Aikamoinen tyyppi! Kannattaa tutustua.

Invercargillissä lähdimme ajelemaan kohti Dunediniä, Uuden-Seelannin vanhinta kaupunkia. Ajelemme osittain sisämaassa ja osittain rantateitä, mutta kun edelleen oli huonot kelit, ei reitilläkään ole kauheasti väliä.

Matkalla aina välillä pysähtelimme ottamaan kuvia, jätti heinistä, jätti kukista, hassuista liikennemerkeistä, joskus vielä maisemistakin 😉 sateessa ajon ajanvietettä 😉

Lampaita näkyy edelleen, tietenkin myös muutakin lihakarjaa ja kauriita (aitauksissa), mutta nyt on uuttakin, näkyy älyttömän määrät dinosaurusten munia. Nämä laaksot ovat heinän viljelyalueita, no täytyy rehua ollakin kun katsoo elukkamääriä.

Siellä täällä, eri puolilla Uutta-Seelantia on näkynyt hassuja ”taideteoksia”, aidoissa on esineitä: yhdessä aidassa oli polkupyöriä, oikeasti, ei yksi tai kaksi, vaan siihen oli kiinnitetty ainakin kolmekymmentä pyörää. Toisessa oli kenkiä, lenkkareita, niitä oli ripustettu ainakin sadat. Yhden kaupungin reunalla oli mattoja, luulin ensiksi, että ne ovat myytävänä, mutta mitään kylttiä ei näkynyt, niitäkin oli useampi kymmen. Suomessakin tutut pölykapselit ovat ansainneet oman aitansa. Tuoleja, kyllä, ihan tavallisia ruokapöydän tuoleja oli maalattuja kaiken värisiksi ja ripustettu aitaa. Kaikkea en edes muista, harmillista kun emme tajunneet alkaa kuvaamaan niitä, niistä olisi saanut makean kuvasarjan vaikka tauluiksi.

Kahvipaikka oli tosi vaikea löytää, joten ajoimme Dunedeeniin asti, siellä kaupungista noin 30 kilometriä sivuun löytyi paikka missä piti olla pingviinejä, hylkeitä ja alpatrosseja. Ei eläintarhassa, vaan ihan omissa elinpiireisään.

Makea kapea tie, aivan meressä kiinni, Italiassa olen ajellut vastaavia teitä, myös Lofooteilla on samalla lailla tie ihan meressä kiinni. Täällä oli koko ajan asutusta, välillä vain vaihtui kylän/kaupungin nimi. Monet sisämaahan pukkaavan tiet ovat yksisuuntaisia. Hauskoja venevajoja, ihania pihoja, paljon katsottavaa. Liikenteen kanssa täytyy olla tarkkana, jos ajat liian hiljaa, ohittavat kylkeä hipoen tai jäävät puskuriin roikkumaan. Jos ajat liian lujaa, et näe mitään.

Perille päästyämme olimme taas ”lippuluukulla”, täällä todellakin rahastetaan kaikesta: Pääset kävelemään tuulisella niemen kärjelle, kallion kielekkeelle, katselemaan Alpatrosseja lennossa ja istumassa kallion koloissa. Valitettavasti pingviinit tulevat vasta yöllä, eli niitä et näe, hylkeitä saatat nähdä… Kahvilakin oli maksullisesta alueella, eli maksat päästäksesi kahvioon. JUST JOO, tulee kahville hintaa.

Jatkettiin matkaa ylempänä olevaan kahvilaan, hulppeat maisemat ja kahvia! Täällä olisi päässyt satasella mönkkäri-safarille pariksi tunniksi ja nähnyt keltasilmä pingviinejä, niitä oli kuulemma parhaillaankin rannassa. Ei menty, kun olin niin hiton kylmä ja kova tuuli.

Alaspäin ajettaessa näimme yhden hylkeen maksavan vessan edessä, liekkö vessajonossa 😉

Ajoimme Dunedeeniin läpi, mutta emme pysähtyneet, kaupunki näytti mielenkiintoiselta, ihan varmasti olisi päivän parin tutkiskelun arvoinen.

Loppumatkan Oamaruun ajelemme meren tuntumassa, upeita vaahtopäitä näkyi koko ajan, paikoitellen myös houkuttelevaa hiekkarantaa, mutta ei ainoatakaan ihmistä. Hienoa paikkaa ohiajettaessa, ikkunasta katsottuna, en haluaisi asua…

Yksi juttu mikä täällä Uudessa-Seelannissa on pistänyt silmään, aaltopellin käyttö, siitä tehdään vaikka mitä, on aitoja, tehdään vajoja, pihalla toinen toistaan karmeammassa kunnossa olevia autotalleja, talojen kattoja, talon seiniä, eläinsuojia, taideteoksia … Vaikka, vaikka, VAIKKA mitä 😉

Parikymmentä kilsaa ennen Oamarua on paikka, jossa rannassa on kummia pyöreitä kiviä, halkaisijaltaan metristä kahteen. Kivet ovat jännää materiaalia, liekö keltainen osa meripihkaa (englanniksi lime) ja muu pehmeämpää kivi-materiaalia. Osa kivistä oli haljennut ja niiden sisällä näkyi keltainen sydän. Todella erikoisia. Täysin pyöreitä.

Taas tavarat hotelliin ja syömään 😉 Saimme hyvän vinkin hotellin respasta, Fat Sallys Restaurant! Nimi oli lupaava, ei voi olla muuta kuin hyvää ruokaa. Paikka osoittautui kympin paikaksi; ruoka hyvää ja sitä oli jättimäärä! En eläessäni ole nähnyt niin isoa valkosipulileipää, saimme kokonaisen, pyöreän, hiivaleivän. Söimme ehkä puolet, se oli paha virhe… Olin ottanut ”vain salaatin”, annos oli järkyttävän iso, sain mukaan puolet dogibagissä. Jukan kala oli myös hyvää, jätti-kala, lähes valas 😉 siis ahneena pyörimme ulos ravintolasta, kyllä uni maittoi.

Aamulla edelleen satoi, laskimmin, että täällä on ollut kolme lähes aurinkoista päivää, HITTO. Mutta silloin kun on paistanut, se paistaa todella lämpimästi, heti on reilut +20 lämmintä. Niinhän ne sanovatkin, että täällä voi tunnissa olla kaikki neljä vuodenaikaa…

”Miehet, joilla on korvakoru, ovat paremmin valmistautuneet naimisiin menoon, koska he ovat kokeneet kivun ja ovat tottuneet ostamaan koruja… Luki Queenstownissa yhden talon seinässä, nämä uusiseelantilaiset ovat HUMORISTEJA 😉

Kävimme katsomassa keskustassa olevaa näköalahissiä, mutta totesimme, että emme mene, sieltä ylhäältä ei näe mihinkään tässä sumussa. Jatketaan matkaa…

Olimme bonganneet yhdestä esitteestä Uuden-Seelannin kauneimman kaupungin arvonimeä kantavan kaupungin tuosta läheltä. Oli pakko mennä katsomaan … mutta matkalla eteemme osui kyltti laskettelukeskuksesta, Coronet Peak ja tietenkin oli pakko mennä katsomaan, vaikkei se ollutkaan auki. Super-autollamme sitten kiipesimme huipulle ja saimme hienoja valokuvia, jos nyt ei sitten välitä siitä sumusta 😉 Vaikka vettä satoi ja lämmintä oli hulppeat +7, oli rinteillä mastopyöräilijöitä, ei käynyt kateeksi, täytyy oikeasti tykätä siitä hommasta. ”Laskettelimme alas” ja jatkoimme matkaa …

Ja kyllä Arrowtown on nimensä arvoinen, pikkuriikkinen vanha kaupunki laakson pohjalla. Niitä samoja hauskoja (lännen elokuvista tuttuja) taloja oli sielläkin, vain pienempiä ja kadut olivat tosi kapeat. Itse asiassa, vain yksi katu oli ostoskatu. Osassa kaupoista myytiin tietenkin turistikrääsää, mutta oli ihan normaaliakin tavaraa ja odotettavasti löytyi muutamat kahvilat.

Uudemmat talot sijaitsivat vanhan keskustan ympärillä. Taas kaupungin kokoa arvioidessa hämäsi se, että kaikki talot olivat omakotitaloja, ei lainkaan kerrostaloja. Pienikin kaupunki tuntuu isolta, kun tietjatkuvat ja jatkuvat.

Olen aina ihaillut ulkomailla sitä, että siellä ei anneta lupaa purkaa kaikkea vanhaa (tai Ihmiset eivät itse pura) ja toisaalta siellä hyväksytään kerroksellisuus, kaiken rakentamisen ei pidä olla samanlaista. Täälläkin näkee sulassa sovussa ihan uusia hulppeita taloja ja vanhoja pieniä, melkeinpä”mummon mökkejä”.

Ajelimme TAAS sateessa TAAS vuoristojen välissä useamman tunnin, ei mitenkään erikoisen kaunista tai kiinnostavaa, samanlaista maisemaa katselemme nyt kolmatta päivää. Mutta nyt oli LAMPAITA. Miksi tiet eivät kiipeile vuorten tinteillä (taisin aikaisemminkin tätä pohtiä?) Olen lähes varma, että näimme tänään miljoona Uuden-Seelannin 37 miljoonasta lampaasta! Niitä täällä on, ihan älyttömästi, etenkin täällä eteläisen saaren luoteisnurkassa.

Kahville pysähdyimme Te Anauhun, pieneen kaupunkiin, josta lähtee reilun sadan kilometrin vuonojen välissä kulkeva tie Milfords Soundsiin. Sinne poikkeamiseen meillä ei nyt riitä aika, lohduttakoon se, että olemme kesällä nähneet Norjan vuonoja 😉 mutta yleensä tänne tullaan vain siksi, että ollaan menossa katselemaan niitä vuonoja.

Tiet ovat hyvässä kunnossa, liikennettä vähän, joten matka jatkuu rivakasti. Välillä ilmaan lehahtaa haukka, Hiirihaukan kokoinen.

Saavuttuamme Invercargilliin, sama vanha kaava, tavarat hotelliin ja ruokapaikkaa etsimään… Tällä kertaa emme jääkään tähän ihan lähelle vaan jatkamme matkaa Bluffiin, reilut 20 kilometriä etelään, Uuden-Seelannin eteläisimpään paikkaan, pieneen kylään/kaupunkiin.

Helvetillinen kylmä tuuli, pakolliset valokuvat ja äkkiä ruokapaikan hakuun. Löytyi YKSI AUKI OLEVA RAVINTOLA, huh huh. Taas kaikki olivat menneet kiinni jo kasilta. Tämä yksi ravintola riitti ja onneksemme ruoka oli todella hyvää 😉 sain lammasta NAM.

Ajelemme Invercargillissä, mutta paikka on ihan kuollut, ei ole kuin MAC, KNC ja muutama bubi auki. Kaupunki on aika rähjäinen, monen liikehuoneiston toisen kerroksen ikkunoista näky vain rojua, osa likkeistä on lopettanut, sekalaista kamaa näkyy ikkunoista ja kiinteistö on jätetty rapistumaan. Kauppojen yläkerroissa osassa on ihan selvästi asuntoja. Yleisestikin täällä Uudessa-Seelannissa näkyy paljon myytäviä asuntoja.

Uudessa-Seelannissa hintataso on Suomea korkeampi, oikeastaan kaikessa. Olenkohan muistanut sanoa, että Suomessa saa uusiseelantilaista lammasta halvemmalla kuin täällä.

Aamulla heräsin viiden aikaan siihen, että ne helkkarin papukaijat mellastivat hotellin parkkipaikalla. Ne hyppivät pitkin pihaa, marssivat edestakaisin ja välilllä kolkuttelivat katolla, huusivat ilmeisesti toisilleen tosi kimeällä äänellä. Mikä meteli! Varsinaisia häiriköitä!

Keli näytti huomattavasti paljon paremmalta kuin edellisenä iltana, joten päätimme mennä vielä uudelleen katsomaan jäätiköä, kävelyreitin lähtöpaikan parkkipaikalle, ottamaan muutama kuva ja jatkaa matkaa… Vaikka lämmintä oli vain +10, oli huomattavasti lämpimämpää kuin edellisenä päivänä, mutta ei todellakaan kesäkeli. Kuulemma aivan poikkeuksellisen kylmää, KRR KR.

Tarkoitus oli tosiaan vain katsella, mutta kun keli oli niin hyvä ja polkukin kohtuullinen, lähti keppimieskin katsomaan ”vain tuohon kurviin”, sitten ”vielä vähän matkaa, vielä tuohon reunalle, katso, joessa on jäitä, mitenkä tuosta kurvista, näkyisikö siitä vähän paremmin…” hitaasti, hitaasti, hitaasti… Loppujen lopuksi kävelimme jäätikön reunalle, jossa sitten kuvasimme ja ihmettelimme jäätikköä ja sen kuntoa kaikkien muiden turistien kanssa 😉

Jäätikölle järjestetään kävelyretkiä, nytkin näkyi ainakin 5 ryhmää marssivan. Oppaalla hakku ja lapioi, joilla hän ”varmisti” aina välillä jään kuntoa, välillä nakutteli polkua halulla ja rikkoi polun pintaa naputtelemassa lapiolla. Ryhmä jonossa perässä. Näkyi yksi ryhmä kiipeilijöitäkin, kaikilla oli piikkikengät ja omat pikkuhakut, ihan selvästi siellä harjoiteltiin niiden käyttöä. Kiinnostavan näköistä, vaikken olekaan innokas talvella ulkona olija.

Ajelimme sateessa vuoristojen välissä useamman tunnin, ei mitenkään erikoisen kaunista tai kiinnostavaa, samanlaista maisemaa katselemme nyt toista päivää. Ne, jotka ovat liikkuneet Keski-Euroopassa tiedätte maisemat, lisäätte sinne sekaan aina välillä palmuja… en tiedä, en minä ainakaan jaksa näitä päivä tolkulla ihailla, aivan eri juttu olisi ajella tuolla rinteillä mutkateillä, kuin täällä laaksossa. Tämä vesisade ja alhaalla roikkuvat pilvet tekevät kaikesta tietenkin tylsempää.

Uudessa-Seelannissa on tosi hassuja paikan nimiä, tässä muutamana päivänä on oikein taas pistänyt silmään: Hei hei, Hari hari, Hou hou, Hokitika… Kummallisia nimiä, tänään H:lla alkavia kaiken lisäksi melkein kaikki 😉 Aikasempaa saalista: Kaapataan Kai 😉 hitsi pitäisi aina kirjoittaa saman tien ylös.

Taumatawhakfittnylleatangihangakoauauotamatearovhalpokaiwhencpskadadeidiotuakitanatahu -nimistä paikkaa emme ole ohittaneet, se on yksi maailman pisimmistä paikannimistä. Nimi on maorin kieltä ja tarkoittaa suomeksi suunnilleen: ”Mäen laki, jolla Tamatea, suuripolvinen mies, vuorilla kiipeilijä, maantuhoaja, ympäriinsä matkusteleva, soitti huilua rakastetulleen”.

Kahville pysähdyimme kala-altaille, jännä paikka, keskellä ei mitään. Ilmeisesti businekseen toimii hyvin, kun vettä tulee vuoristosta ihan omalla paineella. Paikka oli tosiaan ei missään, miten joku ajautuu asumaan tällaiseen paikkaan? Hyvää kahvia saimme ja kun juttelimme tarjoilijan kanssa, kertoi hän, että he ovat ajatelleet tulla Suomeen toukokuussa. Taas hauska sattuma. Istuimme keskenämme ja totesimme, että annamme tietomme tarjoilijalle, jos tulee jotain ongelmia, tai ihan muuten vaan, ottaisi yhteyttä. Meitä on täällä autettu NIIN paljon, että olisi kiva jos voisi olla avuksi edes yhdelle uusiseelantilaiselle 😉

Uudessa-Seelannissa on kaikki joet/purot/vesi lirut nimetty ja numeroitu, on Xxxx River 3333, Xxxx Cheek 4444, Xxxx Culver 5555. Todella monien näiden yli menevät sillat ovat kaiken lisäksi kapeita, yksikaistaisia, liekö tarkoituksena vähän hidastaa liikennettä, vai onko kyseessä puhtaasti vain raha…

Täällä alkaa näkyä enemmän lampaita, isoja aidattuja niittyjä, satoja lampaita per aitaus. Noita aitoja on tänne rakennettu tuhansia kilometrejä, eivätkä ole mitään heppoisia aitoja, jykevät tolpat ja sähkö. Välillä ollaan mietitty, että mistä se sähkö tulee, kun ei ole mitään missään?

Liikenteestä sellainen huomio, että kun täällä niitä keltaisia viivoja ei ylitetä, mikä on tietenkin hyvä juttu, roikutaan sitten perässä, tappi tuntumalla. Hitto, että ärsyttävää. No meneväthän ne oli aikanaan… Täällä kun nopeusrajoitus tosiaan on se 100 ja välillä joutuu pikkasen ajelemaan hiljempaa kun on noita kurveja, on varmasti paikallisten mielestä hidastumassa liikennettä. Olen minä saanut tämän Susukin sellaiseen vauhtiin, että ei paremmasta väliä, välillä mekin ollaan ohiteltu ällistyneitä maasturilaisiakin, turisteja 😉 pikkupaholainen on muutaman kerran saanut lähdössä jopa hiekkankin lentoon, JEEH.

Toinen kahvipaikka oli myös keskellä ei mitään, jonkinlainen puolenvälin majatalo. Tosi pahaa kahvia, ei ole tainnut olla pysähtyneinä 😉 taas täytyy todeta, että kallista on, yhteismajoitus huoneessa vuodepaikka maksoi 30 NZD, noin 25 €, niitä backpackers-paikkoja.

Aakeeta laakeeta kuin Pohjanmaalla, jokunen heinätupsu, kivikasoja ja lampaita 😉

Tämä kiwit, kuten uusiseelantilaiset itseään kutsuvat, puhuvat englantia todella nopeasti, nielevät osan sanoista, painottavat sanoja erilailla kuin on tottunut kuulemaan, välillä on todella vaikeaa saada selvää. Hölmönä napottaa puhujaa, eikä ymmärrä mitään, sitten yhtäkkiä tajuaa mitä se sanoo. Huomaa aina välittömästi jos jossain on muualta tullut englannin puhuja.

Kiwejä on kolmenlaisia: ne heidän kansallislinnut, karvaiset hedelmät ja uusiseelantilaiset 😉

Täällä on noita jokia rittää, vähän väliä jossain näkyy hiekkainen uoma, tai ei todellakaan voi sanoa hiekkainen, vaan harmaa kivikkoinen uoma, vettä enemmän tai vähemmän. Mitään joen- tai järvenranta-mökkiä ei tänne kannata rakentaa, sillä niillä paikoilla on sandflyita, sellaisia kaikille kesällä pohjoisessa käyneille tuttuja mäkäräisiä. Hitto kun ne purevat pirullisesti. Mekin saimme muutamalla valokuvaus-pysähdyksellä niitä autoomme. Hankalia tapettaisiin, menevät ihan lattialle matalaksi, sieltä sitten jalkojen kimppuun.

Illaksi tultiin Queenstowniin, kamat hotelliin ja kaupungille. Kaupunki on varsinainen turistirysä, aivan täynnä erilaisia majoitusvaihtoehtoja: hotelleja, motelleja, majataloja, B&B-paikkoja, Homestay-paikkoja, Backpacker-paikkoja ja tietenkin asuntoautoja ja nitä nuorten reissaajien pakuja 😉
Jokunen täällä ihan asuukin, oli taas hauskoja taloja, villeissä paikoissa, rinteillä.

Todella paljon nuoria, 20-30 vuotiaita, tätä pidetään Action-lomien ykköspaikkana, nuorten kohtauspaikkana. Talvella lasketellaan, nyt ei ole paikkoja auki. Kesällä täällä patikoidaan, hypellään Benjiitä, täällä taisi olla maailman korkein sellainen, jostain kalliolta, täällä melotaan, lasketaan koskia… Kaikkea voi kokeilla. Valitettavasti me viivymme vain yhden yön ja tyydymme vain syömään 😉

Valitsimme paikaksemme meksikolaisen, tarjoilija oli ruotsalainen, hiukan päälle kolmekymppinen nainen. Hän tunnisti meidän pohjoisen tulijoiksi, jäi juttelemaan hetkeksi ja kertoi, että oli kierrellyt neljä vuotta maailmaa reppureissulaisena ja lopulta halunnut jäädä sellaiseen paikkaan missä on myös lunta. Asunut nyt 10-vuotta täällä, viihtyy hyvin.

Ihan pikkunätti kaupunki, järven rannalla, vuorten suojassa. Uusiselantilaiseen tapaan suurin osa rakennuksista omakotitaloja, keskusta jokunen 2-tai jopa 3-kerroksinen talo.

Kirjoitin Naipierissa käynnin yhteydessä niistä Art Deco -tyyppisistä taloista hiukan virheellisesti, ei niitä ole vain siellä. Kyllä kaikki Uuden-Seelannin kaupunkien talot ovat enemmän tai vähemmän sekä Art Deco- että vanhoista länkkäri-elokuvista tuttujen hieno julkisivu, laatikko takana -tyylisiä. Toinen toistaan hienommin koristeltu tai maalattu kirkkailla väreillä.

Illalla kun tulimme hotellille, oli mittarissa edelleen +10. Tuntuu tosi kornilta, että siellä Suomessa jä täällä on melkein yhtä lämmintä, täällä kun pitäisi olla 20-25 ja siellä -20 … -25.

Taas sataa, tämä ei enää voi olla totta! Täällä on satanut lähes koko ajan, ei se mitään jos vähän silloin tällön ripeksisi ja olisi lämmintä, mutta ei! Muutaman kerran on ollut lämmintä, jopa 25, mutta sitten se saattaa laskea tunnissa, jopa puolessa tunnissa 10 astetta!

Eilisestä vielä sen verran, että täällä Etelä-saarella elelee luonnonvaraisina isoja papukaijoja, melko tummia, vähän vihertäviä, siipien aluset oranssin kirjavat. Tyypit tulevat levähdyspaikoilla ihan lähelle kerjäämään. Marssivat perässä, käyvät melkein puntteihin kiinni, sanon melkein, kun en uskaltanut jäädä kokeilemaan onneani. Yhdellä levähdyspaikalle ne tulivat jopa auton katolle, sieltä ne sitten alkoivat repia tiivisteitä oven raosta ja ikkunoista. Kiihdytin ja jarrutin, mutta siellä ne istuivat, yhdestä autoa ne olivat jo kerinneet leikkaamaan kuskin oven tiivisteet riekaleiksi. Äkkiä pois! Mitähän sanoisi vakuutusyhtiö moisesta vahingosta 😉

Lähdettiin ajelemaan Punakaikista rannikkoa pitkin etelää kohti, tällä Highwayllä ei ole nimeä, mutta sen voisi nimetä vaikka Windy Highwayksi, tuulee niin älyttömästi! Kysyin tuulesta yhdeltä kahvilanpitäjältä ja hän sanoi, että ei täällä ihan aina tuule, mutta silloin kun tuulee, tuulee lujaa ja kaikki inhoavat sitä! YÄK ei kivaa.

Parinkymmenen kilometrin jälkeen tuli äkkipyssäys, emme olleet uskoa silmämme, tien reunassa oli iso tumma möykky, nätit silmät, tuuheat viikset … Hylje! TOTTA, siinä se istui jalkakäytävällä pää kallellaan ja katseli autoja. APUA, millä sen saisi takaisin mereen? Paikalle kerääntyi ihmisiä, muutamat urpot menivät kuvaamaan sitä meren puolelta, jolloin tyyppi siirtyi tielle, onneksi sitten jotenkin se pääsi eteenpäin ja takaisin tien sivuun. Juttelimme muutamien paikalle tulleiden paikallisten kanssa ja kuulimme, ettei ole ihan tavatonta, että hylkeitä tulee tielle, kuulemma aikansa ihmeteltyään könyävät takaisin mereen. Toivottavasti tämäkin tyyppi pääsi sinne. Aikamme seurattiin ja ainakin näytti siltä, että se meni pikkuhiljaa lähemmäs rantaa 😉 Olisi aika ikävä ajaa sellaisen päälle.

Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla tällä Highwayllä, puska-kävelyä, latva-kävelyä… Pitäikö nimi olla sittenkin Hicking Highway? Tien varressa oli kyltti, jossa kerrottiin, että vähän matkan päässä on mahdollista päästä puska-kävelylle. Sillä tarkoitettiin tiettyjen puiden alla kulkevia polkuja, puut ovat ylhäältä tosi tiukasti kiinni toisissaan, tiiviinä peittona ja alle syntyy hauskoja käytäviä, siellä sitten voi kuljeskella… VAIKKA täällä ei olekaan mitään vaarallisia/myrkyllisiä eläimiä, ei näytä oikein houkuttelevalta, näyttää sellaiselta, että siellä ON PAKKO OLLA vähintään myrkkykäärmeitä! EI KIITTI

Latva-kävelyä, matkan varrelta löytyi myös tällaiseen mahdollisuus, latvustossa oli silta, mitä pitkin pääsi kulkemaan puiden välillä ja jostain vielä ylös torniin, näköalatasanteelle. Taitaa ola jo nähty noita latvustojakin tuolla vuoristossa ajellessa. EI KIITTI

Iltapäivällä pysähdyimme kultakaupunkiin, Hokitikaan, kävimme museossa tutustumassa kaupungin historiaan. Hauska, juttu, museon pitäjä osasi suomea, ”hammaslääkäri”, oliko tämä vitsi vai mikä? Hampaani paikka on muuten pysynyt paikallaan! En ole sitä edes muistanut! HMM

Levähdyspaikalla paikallinen pajamaja 😉

Illan suussa saavuimme Franz Josefiin, täällä on Wild Animal House ja siellä pitäisi olla Kiwejä … no olihan niitä, kolme kappaletta, siis Kiwi-lintuja 😉 Kallista on, sisäänpääsymaksu 30 NZD per nenä, mutta olkoon, ei tänne taideta toiste tulla. Kiwit ovat yöeläimiä, joten talossa on yö, ihan pikkuriikkinen valo, sekin taisi olla vielä joku erikoisvalo, jota Kiwit eivät edes näe. Faktaa: eivät lennä, niillä on viikset nokan juuressa ja ne eivät ole seurallisia, eläinkunnan parhaimpia hajuaistiltaan… Olivathan ne söpöjä, mutta minä en tykkää katsoa mitään eläimiä eläintarhoissa, jotenkin ne aina tuntuvat vangittuina ja vaikuttavat sellaisilta, että niillä ei ole hyvä olla … En tiedä, en tykkää …

Olemme jäätikköalueen reunalla, Mt Cook, mutta täällä on järkyttävä sumu, ylhäälle ei näe ;( koukkasimme sekä Franz Josefissa että Fox Glacierissa sellaiselle parkkipaikalle, joilta lähti polut jäätikölle ja sieltä piti myös nähdä sinne, mutta heikkoa oli näköala-tarjonta, sumua, tihkusadeta, kaatosadetta… Yritetään huomenna uudelleen, JOS olisi selkeämpi keli.

Joissa vesi kulki kovalla voimalla, oli varoitusmerkit, ettei saa mennä veteen, ei se kovin houkuttelevalta näyttänyt, aivan harmaata. Vettä kun katseli tarkemmin, huomasi kuohujen joukossa jääkimpaleita, isojakin, sellaisen kun saisi päälleen, ei selviäisi.

Kaikki muut ihmiset, ainakin melkein kaikki muut, ovat pukeutuneet ulkoiluvaatteisiin tämä on suosittua vaellusaluetta, jäätikköalueille pääsee tunnissa. Itseasiassa koko tämä rannikko on sellaista, on näkynyt paljonkin ihmisiä reput selässä, jopa rinkatkin. Täällä Uudesa-Selannissa saa leiriytyä joka paikkaan, ellei se ole erikseen kiellettyä. Telttoja on näkynyt rannoilla, osa melkein Highwayssä kiinni.

Vaikka on kylmää ja tuolla ylhäällä lunta, ei täällä kuitenkaan hiihdetä ympärivuoden.

Nähtiin muuten Peppi pitkätossun hevonen! Pilkullinen 😉

Keppimiestä nukuttaa, joten nukkukoon, minä voin surffailla netissä ja kirjoittaa teidän iloksenne blogia 😉

Olen katsellut näitä lehmiä… En tietenkään isosti asiantuntevasti, mutta: täällä on sellaisia suomalaisen näköisiä, vaaleita lehmiä, joissa on ruskeita laikkuja ja sitten ruskeita, joissa on vaaleita laikkuja ja mustia, joissa on vaaleaa ja ruskeita laikkuja… Mutta meillä ei ole raidallisia lehmiä! Täällä on ns pystyraitaisia lehmiä, niillä on perä ja etuosa mustaa, väli-kroppa vaaleaa tai päinvastoin, täällä on tosiaankin raidallisia lehmiä. ” pystyraita hoikentaa” HEH HEH eivät ole hoikkia. On leveää raitaa ja kapeaa raitaa… Sitten täällä on myös sellaisa melkein harmaita lehmiä. Raidalliset lehmät on kuvattu!

Olen katsellut lampaita… Täällä on vaaleita lampaita, harmaita lampaita, ruskeitakin löytyy. On kerättyjä ja keritsemättömiä, MUTTA on myös lampaita, jotka ovat muuten vaaleita, paitsi pää on musta! Aika villin näköisiä.

Onkohan värillä väliä?

Lampaiden ja lehmien lisäksi täällä kasvatetaan laamoja (kone tarjosi tähän ”lamoja”, täältäkö ne ovat tulleet Eurooppaan?) ja jotain kauriita! Ekan kerran kun niitä näimme, säikähdimme ja jarrutimme, mutta ne ovat myös aidatulla alueella, siis niitäkin kasvatetaan ihan laiduntaen. Tai miten se pitäisi sanoa?

Taitaa kaikki olla luomua?

Hauska juttu, mitä olemme myös katselleet ovat nämä ”maitobaarit”, lehmiä on laitumella vaikka 1000, ne menevät itse lypsypaikalle, välillä olemme nähneet useamman sadan metrin jonoja. Siellä lehmät jonottavat lypsyautomaatille ja sitten jotenkin robotit nappaavat kiinni utareista, lypsävät lehmät ja pesevät ne, tai päinvastoin, mutta kuitenkin puhtaat kevyt-tissiset lehmät palaavat niitylle 😉 aika moinen juttu 😉 Maitorekat ovat ihan Neste Oilsin väreissä: valkoisella pohjalla, vihreä-sinisiä rekkoja 😉

Nyt sitten kohti uusia seikkailuja… Kohti Tasmanian valtamerta…

Aluksi ajelemme tasaisia peltoaukeita, huom. tasaisia! Uskomattomia täysin kuivia, hiekkaisia jokia. Missä on vesi? Meidänkin aikana on satanut vaikka kuinka, silti joet ovat melkein kuivat.

Välillä ohitimme lumista huippuja, kuitenkaan kovin korkealle kipuamatta, ajelemme Great Alphine Highwayta, nimi on enne, alppimaisia maisemia…

Maisemat ovat hulppeat, eivät kuitenkaan pärjää Keski-Euroopan Alpeille. Leila ja muut, jotka ovat oikeasti ajaneet noita hulppeita Alppi-reittejä, tietävät millaisa ne ovat, matkalla tulee oikeasti lunta vastaan ja lämpötila menee pakkaselle! Tien kurvit ovat niin tiukkoja, ettei ”mopo” aina ihan käänny hiuspinnin tiukassa kurvissa… Oikeita vuoristoteitä löytyy: Sveitsistä, Itävallalasta, Sloveniasta ja ainakin Italiasta, nämä eivät ole niin haasteellisia.

Välillä tosiaan oltiin ylhäällä ja välillä alhaalla, mutta lopulta rannikolla. Viimeiset 40 kilometriä Punakaikiin oli upeaa meren rannassa poikkoilevaa tietä. Uskomattoman pannukakkukalliot ovat Punakaikin tunnusmerkki. Matkalta löytyi myös muutama eksoottinen liikennemerkkikin: Varokaa pingviinejä ja Varokaa etanoita.

Majapaikkana Punakaikin Taverna, jossa oli kiva fiilis ja kansainvälistä porukka. Monet vieraat Euroopaasta, yksi pariskunta näytti ”tietotekniikka hemmolta ja pankkivirkailijalta”, vitsalimme. Oikeasti he olivatkin Suomesta, kuulimme heidän jossain vaiheessa puhuvan suomea 😉 Ammatteja ei käyty kysymässä 😉

Saatiin pistettyä seinällä olevaan karttaan neula Helsingin kohdalle, pohjoisin paikka! Hetken vain riemua kesti, tuli norjalainen pariskunta ja laittoi täpän Pohjois-Norjaan ;(

Aamulla taas kamat kasaan. Olen pakannut melkein kaikki tavarat matkalaukkuun, mikä on auton takaluukussa, eli raahailen yhtä säkkiä. Keppimies kun ei pysty kuljettamaan mitään 😉 kaupungilla kuljen vain pikkurepun kanssa, säkki on silloin tietty takakontissa.

Sitten kun lähdemme kotimatkalle, täytyy matkalaukkuun saada vieläkin enemmän kamaa, etten joudu välilaskuilla isoa säkkiä raahaamaan. Lääkärien määräys on, että emme voi tulla kotiin ”ihan” suunnitellulta tavalla, Jukka ei voi lentää kahta pitkää lentoa peräkkäin, eli tulee pakollinen yöpyminen, näillä näkymin Honkkarissa… Katsotaan mitä vakuutusyhtiöt tekevät. Asiaa hoitaa sekä If (heidän kansainvälinen yksikkönsä SOS) ja Travellinkin ACE-yksikkö, meillä kun oli ne lisävakuutuksen matkan kesketymiseen…

TePapa-museo aukesi 10.00, olimme heti aukeamisen jälkeen siellä, autokin saatiin viereiselle parkkipaikalle. Ei sisäänpääsymaksua, hienoa. Paikka on suuri, viidessä kerroksessa, erilaisia näyttelyitä, vaihtuvia, pysyviä. Kiinnostavampia tietenkin erilaiset Maoreihin ja muutenkin Uuden-Seelannin historiaan liittyvät. Taas mukavia ihmisiä, avuliaita oppaita… Siellä muuten on Artekin huonekaluja 😉 ja tietenkin Koneen hissit 😉 aikaa vierähti taukoineen ja kahvitteluineen neljä tuntia. Olisi menny enemmänkin, varatkaa aikaa, jos menette!

Muutkin tekee pelkti-lehmiä kuin Miina Äkkijyrkkä!

Museosta ulos tultuamme, ajattelimme katsoa myös satama-aluetta, mutta ei voinut, kun oli niin jumalaton tuuli, että keppimieskin meinasi lentää nurin. Tämä kaikki liikkuminen on mahdollista vahvoilla lääkkeillä ja ihan pakollista, siis lääkärien määräys, tunnin välein jaloittelemaan.

Sen verran eilenkin nähtiin tätä aluetta, että hauskan näköistä on, paljon kaikenlaista: hassuja kävelysillan kaiteita, maalattuja talonseiniä, mukavan näköisiä puutaloja ja lehmä-patsaita! Olisikohan Äkkijyrkkä saanut idean täältä, vai nämä Äkkijyrkältä, mene ja tiedä.

Täällä Uudessa-Seelannissa ei tosiaankaan ole moottoriteitä, ainoastaan kahdessa paikassa, Aucklandin ja Wellingtonin lähellä, muut isot tiet (välillä jopa kaksi kaistaisia) ovat Highwayta, nopeus pääasiassa 100 ja niihin on suoria liittymisiä pihoilta, HUH HUH. Ei ihme, että on kolareita.

Joku siellä Iltasanoman kommenteissa kirjoitti, että on täällä kiihdytyskaistat, on niitä jossain, mutta suurin osa risteyksistä on ilman. Niin ja ne kiihdytyskaistat ovat tosi lyhyitä. Ei ollut tainnut se kuski liikkua missään muualla kuin muutamassa isommassa kaupungissa ja parilla pääväylällä.

Tämänkin päivän reitti on tylsä, taas lehmiä, lampaita, mäkiä, laaksoja, ainoa poikkeusoloissa viinitilojen kyltit, niistäkin suurin osa kiinni. No ei ole ajateltu nyt pysähtyäkkään ostamaan viinejä. Minä tykkään Uusi-Seelantilaisista viineistä, mutta en ajatellut niitä täältä raahata 😉 Highway oli muuten nimeltään W’ine Trail Highway 😉

Taas Haistingissä, tämä alkaa tuntua jo kotoisalta paikalta, HEH HEH, en kyllä tulisi tänne lomalle.

Majoittautuminen, kaupungille, pizzaa mukaan. Käytiin oikein Liquar Stroressa (vai Liquer, siis viinakaupassa), olisi ollut vaikka millaisia juomia, muutama olut pizzan kanssa maistui 😉

Käytiin kirjeenvaihtoa vakuutusyhtiön ja lentoyhtiön kanssa, Iffillä, kansainvälinen SOS-palvelu palvelee suomeksi. Jos joutuu juttelemaan lääkärin kanssa, täytyy sitten osata englantia. Travellinkin puheluihin vastaa murtaen suomea puhuva, taitaa olla eestiläinen, lääkäri heilläkin sitten englantilainen. Katsotaan miten käy, If haluaa hoitaa koko homman? Eivät halua, että Travellink sotkeutuu asiaan. Jännää, tosi jännää. No pääasia, että joku hoitaa asian.

Travellinkin lääkäri soitti, sovittiin, että SOSista ovat yhteydessä heihin tarpeen mukaan.

Olisi muuten aika kova juttu jos Jukka ei saisi saattajaa, siis minua, mukaan. Joku rullailisi lentokentällä jonnekin sivuun, ukko istuisi lappu kaulassa, hitto!

Luin joku aika sitten yhdestä nuoresta suomalaisnaisesta, joka oli loukkaantunut Ranskassa, hoitavat tietenkin sairaalassa kun on EU:n kansalainen, mutta kun ei ole matkavakuutusta, kukaan ei järjestä/maksa kotiin erikoiskydillä, vaan joutuu olemaan sairaalassa niin kauan, että pystyy matkustamaan turistiluokassa. Arvioitu odotusaika on puoli vuotta. Lennon hinta olisi kuulumma reilut 40 000 €. VOI VOI, ei käy kateeksi.

Paikka on pysynyt, jes!

Uusi vuosi! Täällä sitä maailman toisella puolella juhlittiin Uutta Vuotta, 11 tuntia ennen kuin Suomessa!

Tavarat kasaan ja kaupungille aamukahville. Koko kaupunki nukkuu, tai on vapaalla, missään ei ole mitään auki. Kierretään kaupunkia, etsitään kahvilaa, kyllähän rantabulevardilla nyt ainakin on kahviloita, aina on… Ja katin kontit, ei ainoatakaan! Onkohan syynä se, että täällä on jumalaton tuuli, onkohan täällä aina tällainen tuuli?

Löysimme keskeltä kaupunkia avoimen kahvilan, paikka oli täynnä väkeä, meille onneksi löytyi yksi pieni kolo meillekin 😉 Munakas paahtoleivälle ja suklaamuffinssi, ei mennyt tilaus ihan nappiin, luulin muffinssia sämpyläjsi, kun sen kanssa sai voita, hyvää oli…

Lähdimme ajelemaan rantaa pitkin kulkevaa Highwayta kohti Wellingtonia, HEH HEH, nyt sitä lukee Highwayn nimiäkin aivan erilailla kuin aikaisemmin, Surf Highway. Tämä pohjois-saaren läntinen rannikko on surffareiden suosiossa, täällä on hyvät tuulet, täällä pääsee aina surffailemaan! Taitaa olla paratiisi.

Vähän väliä Highwaylta poikkeaa kylttejä rannan suuntaan ”Beach sitä, Beach tätä”. Monen auton katolla on lautoja, me ei poiketa rannoille katsomaan, tuuli ei ole minun mieleeni, vaikkei ole kylmäkään.

Backpackers-teksti näkyy monessa paikassa, tällä tarkoitetaan reppureissulaisia, on majataloja, omakotitaloja, teksti lukee liikkeen ovessa… Ihan selvästi heillekin on kaikkea tarjolla, heitä halutaan myös palvella täällä! Jokunen reppuselkäreissaaja ollaan parin päivän sisällä nähtykin ja muutama liftarikin. Varmaan ne elämäntapa surffareiden kuuluvat samaan sarjaan. Talvinen versio heistä taitaa olla Euroopan laskettelukeskuksissa olevat hiihtopummit.

Olen kehunut näitä uusiseelantilaisia moneen kertaan, mutta nyt on pakko antaa vähän negatiivistakin palautetta; liikenteessä ei kaikki meneekään niin kuin Strömsössa. Ei anneta tilaa, koukataan eteen, rekat tulevat kolmion takaa eteen… Ainoa mitä noudattavat melko hyvin, on se, ettei keltaista viivaa ylitetä. VAARALLISTA jo toisen kerran tänään tuli rekka kolmion takaa eteen. Eli siis tarkkana pitää olla, onneksi on neljä silmää.

Saimme käsiimme paikallisen autoliitto oppaan ja siinä sanotaan, että jos taaksesi tulee neljän auton jono, on sinun väistettävä tai saat 150:n NZD:n sakon. Ylinopeuksia tarkkaillaan paljon, poliiseja näkyy liikenteessä koko ajan. Täysin Suomesta poikkeavaa ja hiukan humorististakin on teiden varsilla olevat kyltit, niissä muistutetaan erilaisista vaaroista tiellä: ei saa ajaa alkoholin vaikutuksen alaisena, ei saa ajaa väsyneenä, moottoripyöräilijä muista nopeusrajoitukset, autoilija, huomaa moottoripyörä,muista antaa tietä muille kulkijoille, tämä alue on korkean kolarimäärien aluetta … Vaikka minkälaista kylttiä!

Tämä on tylsä reitti, jopa tylsempikin kuin eilinen. Ei ihme, että ei ole kauheasti mainostettu tätä Uuden-Seelannin nurkkaa, matkan varrella on vain lehmiä, lampaita, mäkiä, laaksoja, ei mitään ”katsottavaa”. Lehmiä tässä maassa riittää, luin jostain, että lehmiä ja muuta vastaavaa lihakarjaa on 10 miljoonaa, melkein kolminkertainen määrä ihmisiin verrattuna (olen saattanut tämän jo kertoakin), lampaita on kymmen kertainen määrä, mutta lammasruoat ovat täällä kalliimpia tosiaan kuon Suomessa, ei olla muuten vieläkään osuttu sellaiseen ravintolaan, mistä saisi lammasta.

Aina välillä tien sivussa on hedelmä- ja vihanneskauppoja, isoja, ihan keskellä ei mitään. Näillä alueilla on varmaankin Rancheja, maatiloja, joilla viljellään hedelmiä. Useamman kerran on pitänyt pysähtyä, mutta ne tulevat aina niin yllättävin.

Pysähdyimme välillä jaloittelemaan ja kahville. Monessa pikkukaupungissa on kaupat kiinni, näyttää siltä, että kauppiaat pitävät vapaata joulun ja uuden vuoden ja uuden vuoden jälkeisinä päiviä. Taitavat itsekin ollalomalla.

Illan suussa saavuimme Wellingtoniin, tavarat hotellille ja kaupungille. Tosi hyvä, että on uudenvuoden päivä, kaupunki on hiljainen, ei paljoa liikennettä, saamme auton parkkiin ihan keskustaan.

Ruokapaikaksi valitsemma grillin (lampaan toivossa), ei ollut lammasta, tilasimme gripsejä, NAM. Onneksi otimme vain yhden annoksen, oli se vaan niin valtava, että juuri ja juuri jaksoimme sen syödä. Sitten hammastikkua käyttäessäni sain paikan irti hampaastani, HITTO, PERKELE, tämäkin vielä… Otin paikan mukaani, Jukkaa vähän nauratti, mutta päätin laittaa sen takaisin paikalleen, ainakin kokeilla. Hammaslääkäriinkinkö täällä pitää mennä? PERHANA…

Kiersimme kaupungilla autolla, katsoimme valmiiksi missä TePapa-museo sijaitsee, löydämme sitten aamulla suoraan perille.

Sain paikan paikalleen! Katsotaan kauanko pysyy 😉 toivottavasti Suomeen asti… Että voi ärsyttää, tämäkin vielä.

Jotenkin oli puuduttää päivä.

Olen jostain lukenut, että Wellington ei ole iso kaupunki, vaikka onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki. Turun kokoinen, kuulemma. Kaupunki on ISO, paljon asuma-alueita keskustan ympärillä, taloja hulppeilla paikoilla rinteissä. Kaikilla mielettömät maisemat. Kaupunki saattaa olla asukasmäärällä mitattuna Turun kokoinen, mutta keskustassa on korkeita toimistotaloja vaikka kuinka paljon. Tuulee tuulee, tuulee … Onkohan tämä aivan tavallista täällä?

Huomaa hyvin, että on lomasesonki ja, että ollaan ns. Lomanviettopaikoilla …viime yönä alakerrassa oli bileet, me ”vanhukset” herätettiin kahden aikoihin siihen, että musiikki soi ja kuului kova-äänistä puhetta … Baarit taisivat olla menneet juuri kiinni 😉 joku sitten varman kävi sanomassa, hiljaisuus laskeutui hotelliin…

Käytiin aamun avauksena paikallisessa labrassa antamassa Jukan verinäyte. kaikki on kunnossa ja voidaan jatkaa matkaa, emmekä joudu palaamaan Hastinkiin ennen perjantaita HYVÄ!

Täällä Taupossa on Huka Falls nimiset putoukset, jotka oli merkitty katsomisen arvoisiksi, käytiin tsekkaamassa, hienot oli kuohut, mutta eivät olleet mitään verrattuna Argentiinan Iguatsun putouksiin. Onneksi kävelymatka parkkipaikalta ei ollut kovin pitkä, tauotetuna onnistui hyvin. Jukan pitääkin kävellä noin tunnin, parin välein, lääkärin ohje.

Nämä uusiseelantilaiset ovat jossain määrin uskonnollisia, vähän niinkuin amerikkalaisetkin. Parkkipaikalla yksi nuorehko pariskunta pysähtyi Jukan kohdalle ja kysyi mitä on tapahtunut? Jukka kertoi onnettomuudesta, jolloin kaveri kysyi, että voiko hän rukoilla Jukan puolesta, ei siinä voinut oikein muuta kuin antaa hänen se tehdä. Hyvää tarkoitti…

Mies rukoili ja piti Jukan paketissa olevasta kädestä kiinni, kosketti välillä murtunutta lonkkaa ja ”Ou Lord, I ask your mercy to this man, help him…” puhetta kesti ja kesti, minä mietin, että miten kauan tämä jatkuu, seisomme siinä keskellä parkkipaikkaa. Olisimpa kehdannut ottaa valokuvan… mies lopetti ja jutteli hetken kaikenlaista muuta, kysyi miltä tuntuu, auttoiko, odotti kenties ihmettä (kepit nurkkaan, JIHUU ja kävelemään, anteeksi minun mielikuvitukseni). Jukka korrektisti, että ei vielä voi tietää, täytyy katsoa, täytyy odotella ennen kuin voi sanoa, jonka jälkeen nainen ja mies yhdessä vielä hetken rukoilivat, pitäen Jukasta kiinni.

Kiitimme ja toivotimme Hyvää Uutta Vuotta, karkasimme autolle, kuumuuteen vedoten…

Ennen matkan jatkamista Tauposta, kävimme vielä katsomassa alueen tulivuoriperäiset, rikinkatkuiset tupruttelut, mutta eivät olleet ollenkaan Rotoruan veroiset. Täällä vähän heinät heiluivat, kun vaaleaa höyryä nousi maasta, silti joka puolella oli varoitusmerkkejä.

Taupon alapuolella on muutama vuori, osan pitäisi olla jopa tulivuoriakin. Niiden ohi ajaessa huomasimme, että yhdessä niistä oli ihan selvästi alkamaisillaan jonkinlainen purkaus, ainakin sen verran kovat savut sieltä nousivat. Pysähdyimme yhdelle levähdyspaikalle ottamaan tupruttelusta kuvia, paikalla oli muitakin samoissa puuhissa ja lisää väkeä tuli.

Jossain vaiheessa ohitsemme pyyhälsi poliisiauto pillit ulvoin ja kääntyi tulivuoren suuntaan menevällä tielle. Hitsi, jännää! Ei viitsitty (kehdattu) mennä perään…

Toisen vuoren, Rue Pehu, lumsella huipulla on laskettelukeskus, ei kuitenkaan niitä ympärivuotisia paikkoja, sellaisia joissa kesälläkin pääsee laskettelemaan, mutta kuitenkin.sen verran upea, että ajelimme katsomaan.

En ole tainnut muistaa kertoakkaan, että kun alkumatkasta metsästimme niitä Kiwejä, paikallisia lintuja, ovat ne luonnossa melko harvinaisia ja kaiken lisäksi yö-eläjiä. Me bongattiin silloin muutama kalkkuna, sorsa ja taisi mukana olla joku papukaijakin, muka Kiwejä ;). Mutta nyt on todisteita niiden olemassa olosta, tien vieressä oli liikennemerkki, jossa pyydettiin ajamaan hitaammin ”Kiwien yöllinen tien ylityspaikka”. Sellaisen tyypin kun oikeasti saisi kuvattua 😉

Ja täältäkin löytyi tietysti Golf-kenttä, sen hienon Club-rakennuksen pihalla oli meneillään häät. Tyylikäs pari, morsiammella oli musta, kulta-koristeinen, pitkä puku, näytti siltä, että häävalssikin tanssittiin siinä rangella. Golf-bändejä ei heillä kyllä huomattu.

Vähän matkan päässä oli muita pelaajia, pelkissä farkuissa, ei ruutu-pöksyjä, tällä kentällä on pukeutuminen villiä ja vapaata.

Ajeltiin ihan ylös katsomaan hissejä, olimme kilometri tolkulla kytänneet lumihuippuja ja yrittäneet bongata hissejä. Löytyiväthän ne, tavalliset kahden istuttavat tuoli-hissit. Parit pakolliset valokuvat ja takaisin alas.

Matka jatkuu, edessä reilun 200:n kilsaa ajo New Plymountiin, itäiselle rannikolle. Keli hyvä, ei liian kuumaa, upeat maisemat, laaksoja, kukkuloita, katsottavaa…

No olihan se pitänyt tien nimestä arvata. Kartassa reitti näytti isolta tieltä ja suht koht suoraltakin. Täällä ei voi luottaa siihen miltä kartassa näyttää, minkä paksuinen viiva on, eli tien kunto ja koko saattaa vaihdella, vaikka tie on merkitty samalla lailla kuin Highway. Mutta tämähän oli Highway! Tosiaankin, ”World Fogotton Highway” kyllä nyt jälkeenpäin naurattaa…

Ajelimme 220:n kilometrin matkaa kuusi tuntia, ylös ja alas, ylös, alas, välillä subtrooppisessa viidakossa (palmuja, jättiläis saniaisia, kaikenlaisia köynnöskasveja, niin tiivistä, että ei ihan hevillä läpi pääse), välillä killuttiin vuoren nokalla kaksi metriä leveällä hiekkatiellä. Eikä muuta liikennettä, onneksi toisaalta, sillä rinteistä oli pudonnut kiviä, ohitus olisi ollut kaiken kaikkiaankin hankalaa. Pikkasen pisti miettimään, että jos nyt jotain sattuisi… World Fogotton Highway, Highway tosiaan HEH HEH

Ilta kun alkoi pimetä, tiekin parani hiukan, muuttui takaisin asfalttitieksi, onneksi. Pimeässä ajellessa näimme muutaman tosi kornin jouluvalaistuksen, mutta kun oli niin mutkainen tie, eikä kunnon penkereitä, ei voitu pysähtyä kuvaamaan. Oli pukkia ja poroa, oli kaikki katon reunat, ikkunan pienet, talon nurkat… kaikki oli valoilla koristeltu

Päästiin perille, mutta vasta 23.00 pintaan, nälkä kurni vatsassa, eikä täällä ole ruokaravintolat enää auki. Pakko tyytyä hampurilaisiin, sinä se hieno Uuden Vuoden -illallinen hyvien viineineen. Itseasiassa, otimme eväät mukaan ja söimme hotellihuoneessa viiniä juoden ja televisiosta Sydneyn upeaa ilotulitusta katsellen. Täällä taisi kuulua yksi ”piuuuu”, valoa ei nähty kun verhot oli kiinni. Mutta viini oli hyvää 😉

Tuo mainitsemani Sydneyn Uuden Vuoden -ohjelma on sellainen, mitä olen joskus katsonut Suomessakin, siihen oln kerätty pätkiä paikoista, missä milloinkin vuosi vaihtuu. Käsittääkseni se kestää täällä tuon 13-14 tuntia, mikä maailman kellon kierto on. Suomessa se on muutaman tunnin ohjelma.

Potilas Nieminen nukahti alta aikayksikön, sen verran kova on lääkitys, että uni maittaa 😉

Nyt sitten tavarat kasaan, tänään matka jatkuu!

Koukkasin Jukan luo kahvilan kautta, miten joku voi sanoa, että täällä Uudessa-Seelannissa olisi halpaa? Kahvi sairaalan kanttiinissa 2 NZD, murukahvi! Erikoiskahvit 4-6 NZD! Minusta ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessakin.

Jukka pirteänä, hymy korvasta korvaan, on kammannut tukankin 😉 siinä sitten istuttiin ja odoteltiin…

Aamu-hoitaja kävi näyttäytymässä, oli iloinen meidän puolesta, ensimmäinen lääkärien kierros, uusia lääkäreitä mukana, käytiin tapahtuneet ja tilanne läpi, hoitaja kävi tuomassa lääkkeitä jutteli mukavia, toinen lääkärien kierros, jossa saimme Jukalle luvan poistua sairaalasta, apuhoitaja tarjoili kahvia ja jutusteli kaikenlaista, siivooja kävi tyhjentämässä roskikset ja jutteli jonkin aikaa, omalääkäri kävi kertomassa hoito/lääke-ohjeita, sairaanhoitaja toi reseptit ja kertoi missä on apteekki, ohjeita, ohjeita… , apuhoitaja toi ruoan, minullekin tarjottiin, osastolääkäri kävi moikkaamassa, omalääkäri vielä ohjeistamassa, sairaanhoitaja kävi… LOPULTA sairaala-avustaja vei Jukan rullatuolilla ulko-ovelle HUH HUH siis paikalla pyöri kymmeniä ihmisiä, kaikilla oli aikaa pieniin mukaviin huomioimisiin, kaikki olivat iloisia… KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!

Oli muuten ihan julkinen sairaala, eli ei maksettu mitään!

Tuon kaiken hulinan välissä minä kävin kaupungilla ostamassa matkalaukun, jota sitten yksin pystyn liikuttelemaan, tuosta keppimiehestä ei ole apua siihen hommaan. Ja onneksi olemme vähällä tavaralle liikkellä, saadaan suurinpiirtein kaikki mahtumaan matkalaukkuun;)

Toinen asia mitä yritin hoitaa, oli vuokra-auto, ei onnistunut KÄÄK kävin kahdessa paikassa … EI autoje … Sairaalaan palattuani, kaivoimme netistä auton, löytyi lentokentältä, taksilla Napieril lentokentälle ja menoksi!

Jukalla on kaksi keppiä, toinen sellainen, millaista en ole ikuna nähnytkään, siis jonkinlaiset kyynärsauvat. Niillä se sitten mennä ”vilistää”.

Lähdimme ajamaan kohti Taupoa, matkaa ekalla päivälle noin 150 kilsaa.
Kyllä on villiä ajaa väärällä puolella, brätkällä se sujui helpommin. Aluksi tuntui, että olen koko ajan keskellä tietä, vaikken ollutkaan. Ylös vuoristoon noustessa ne tiukat neulansilmät olivat haasteellisia, etenkin jos vastaan tulee joku, tuntuu, että tila loppuu. Jonkin ajan päästä, yllätys, yllätys, siihen alkoi tottumaan.

Päästiin perille ja majapaikkammekin löytyi, melkein keskustassa, no kaikki on suhteellista, rantatiellä, meri tien toisella puolella. Majoituspaikkoja on tosi vaikea saada, olemme hyödyntäneet Alin suhteita, hän on niitä meille hommannut. Näkyy muuten todellakin, että on loma-sesonki, ei meinaa minnekään mahtua!

Kamat kämpille ja syömään, tällä kertaa Italiailaiseen, hyvä valinta… Ravintolassa tapahtui korni välikohtaus, nuori venäläispariskunta tilasi ruoat, naiselle ruoka ei kelvannut, oli jotain vanhaa yogurttia.. Mikä lie vikana. Ei siinä mitään, mutta vastaavia ravintolanäytelmiä venäläisten kanssa on nähty aikaisemminkin, tilataan ruokaa, mistä ei tiedetä edes mitä se onnut ja kun ei ole mieluista, aletaan syyttämään kokkia… Niinpä, voihan ruoassakin olla jotain vikaa, mutta kun kuvio on tuttu. Kovaan äänen melttausta ja niskoja nakellen ulos…

Näistä Uuden-Seelannin teistä sen verran, täällä on kolme perusnopeusrajoitusta: 50 kaupungissa, 70 kaupunkiin tultaessa ja 100 kaikkialla muualla. HITTO, tuo satanen vuoristossa on vitsi, oikeasti, jos pystin menemään kuuttakymppiä, niin todellinen suoritus! Siis vaikka ajaisin oikealla puolella ja omalla brätkällä tai autolla, niin en kykenisi ajamaan kuuttakymppiä lujempaa!

Toinen juttu on teiden liittymät, voi hitsi millaisia liittymiä, täällä todellakin on satasen teitä, moottoriliikenneteitä, joihin tullaan stopin takaa, eikä aina ole niitä kiihdytyskaistoja, aika hurjaa…

Aamuiset terveiset!

Pisti helkkaristi ärsyttämään kun kävin aamutuimaan Iltasanomien sivuilla, laitoin sinne kommentin heti jutusta kuultuani, kommentoin ihan ensimmäisenä, eikä sitä ole julkaistu! Kaikenkarvaiset puskasta nimettömänä huutelivat saavat äänensä kuuluviin.

Tuli muuten sellainen mieleeni, että jos ihmettelette välillä huonoa suomeani, ”auttaa” minua siinä automaattinen kirjoittaja, mikä muuttelee tekstejäni. Tosi villejä tulkintoja välillä 😉 minulla ei aina ole valtaa päättää kirjoitetaanko isolla vai pienellä…

Jos haluat kommentoida täällä blogissa, löytyy aina jutun alareunasta puhekupla kommentointia varten.

Aamulla menin taas Jukan iloksi sairaalaan, sillä on kaksi huonekaveria, toinen Denis, hän on pudonnut katolta viidestä metristä, selkänikamat kasattu yhteen raudoilla, joutuu olemaan sairaalassa 6-7 viikkoa. Hiljainen kaveri, katselee telkkaria koko ajan, leffoja ilmeisesti.

Michael, liukastunut portaissa, selkää myös kasattu raudoilla, joidenkin nikamien väliin hän pumppaa aina välillä ilmaa, pienellä röökiaskin kokoisella laittella, josta menee letku sinne nikamien väliin. Ekan kerran kun näin hänen kävelevän, ihmettelin, että miksi hänellä on kannettava mikki, se kone on röökiaskin kokoinen ja sitä pidetään selän puolella housunpännissä, samalla lailla kuin telkkarissa näkee juontajilla ja muilla, korvan takaa tulee sitten se mikki.

Michael on mukava kaveri, hän esimerkiksi kertoi kolaripaikasta, että siinä on jopa tietä siirretty, kun se on niin vaarallinen paikka, laitettu enemmän kurveja, että vauhdit putoisivat. No niitä liikennemerkkejä siinä riitti tosiaan, oli vaikka minkälaista! Toinen homma on se, että kaistaviivat menivät miten sattuivat, vanhat ja uudet, valkoiset ja keltaiset viivat, poliisi oli sanonut jollekin, toinen sairaalassa olija kertoi, että ihmiset sekoilevat niiden viivojen kansa, ajavat väärissä paikoissa. Kolmas homma on ne kaikenlaiset kaiteet, metalliset ja betoniset, mitkä estivät näkyvyyttä… No hurja paikka joka tapauksessa, siinä on ajettu kuolonkolarilkin joku aika sitten… Ketä se nyt sitten lohduttaa …

Täällä on muuten satanut 4 päivää, ihan tämän meidän stopin ajan, tänään en lähtenyt kaupungille, se on nähty. Hastings on pieni kaupunki, ihan kiinni Napierissa, asukkaista taitaa olla aika iso osa maoreja, ainakin katukuvassa näyttää siltä. Olen kävellyt sitä pääkatua muutamana päivänä, istuskellut kahviloissa ja kierrellyt kaupoissa, EN OLE VARSINAISESTI SHOPPAILLUT!

Napierin ja Hastingin aluetta on rakennettu aika paljon uusiksi 1990-luvulla jonkun takia (maanjäristyksiä? Noloa, en muista), keskustojen rakennukset on tehty ArtDeco-tyylisesti, etenkin Napierissa ne ovat hienoja. Täällä kaikkialla tuntuu olevan melko matalaa rakennuskantaa.

Iltapäivällä soitin sille ihanalla naiselle, joka poikkesi minua katsomassa kolarin jälkeen, luettuaan siitä lehdestä. Val tuli hakemaan minut heille kylään, illalliselle. Sinne minä sitten punkesin, ihan ventovieraiden ihmisten luo! Valilla on neljä lasta, yksi tyttö asuu kotona, on kavereiden kanssa jossain Etelä-saarella, poika, joka on tyttöystävän kanssa Buketissa, tyttö, joka asuu Ruotsissa, opiskelee Upsalassa ja poika, yllätys-yllätys, asuu Hanna-nimisen tytön kanssa ja opiskelee Jyväskylässä!

Kotona oli myös mies, kaksi kissaa ja koira ja Ruotsissa asuvan tytön poikaystävän pikkuveli tyttöystävineen. Ei tämä ollut kuulemma ollenkaan poikkeavaa, että heillä olivat nämä ruotsalaiset nuoret, heillä on ollut vaikka minkämaalaisia nuoria asumassa. Iso talo ja piha, uima-allas, vaurasta asuinaluetta. Läheltä oli myyty jokinaika sitten jonkun tutun talo, hinta 750.000 NZD, noin 550.000 €.

Ihana ihminen, aivan mielettömän sydämellinen tyyppi tämä Val, hänen miehensäkin oli tosi mukava tyyppi. Mies, jonka nimeä en muista, tiesi vaikka mitä Euroopasta, oli käynytkin siellä useamman kerran. Siellä me sitten istuttiin ja juteltiin kaikenlaista, juteltiin esim Maorien kielestä ja hänellä oli maori-englanti-sanakirja ja sieltä löytyi Kata, mika tarkoitta korttia. Maorien kielessä ei ole kaikia kirjaimia, ei ainakaan c:tä, g:tä, j:tä, s:ää, z:taa, melkein kaikkien tilalla käytettiin k:ta, esim garage, on jotain kakarakakake, tai sinne päin HÖH tai ei sitten ihan, mutta tuolta se kuulosti 😉

Val vei minut ajelulla, esitteli paikkoja ympäristöstä, muutama hieno viinitila näkyi, tosi kaunista aluetta. Syötiin vielä tuhti illallinen.

Tulin sairaalalle takaisin lähempänä kymmentä, kaikki paikat oli lukossa, mutta vartija vei minut vielä moikkaamaan Jukkaa ja saatteli vierastalolle.

Oli muuten iltalehdessäkin ollut juttu, hitto, että ärsytti, sen verran suivaannuin taas, että laitoin viestiä Iltalehden toimittajalle ja oliko se nyt sitten päätoimittaja se toinen… Kyllä ihmettelen, että miten ne voi noin vain kopioida toisten lehtien juttuja, käännellä niitä ihan oman maun mukaansa… Ala-arvoista, miltähän niistä itsestä tuntuu, pitävätköhän he omia tekemisiään ammattilais-toimittajien hommana?

Jukan kommentit:
kolme ruokaa päivässä, ovat jo oppineet, että kahviin laitetaan paljon maitoa! Niin ja itse kun saa tilata ruoat ”listalta” tilasin päivällä kinkkuleipiä kastikkeella 😉
Lääkärit kiertävät joka päivä neljän tai viiden lääkärin ryhmissä, rennosti omissa vaatteissaan. Sairaalassakin ollaan pitkälti omissa vaatteissa, minä heilun sinisessä sairaalamekossani. Sopii hyvin reisien siniseen väriin, nyt alkaa muutenkin koko kroppa olemaan riemun kirjava ja joka paikkaa pikkasen kolottaa 😉
Yhden kirjan olen lukenut, aion jättää sen tänne sairaalaan, jos vaikka joku suomalainen sattuisi tänne joskus eksymään.
KIITOKSET KAIKILLE TSEMPPI-VIESTEISTÄ, eiköhän tämä tästä…

On tämäkin yksi tapa viettää lomaa 😉

”Tylsistyttää, kärvistyttää, ruhjeista pientä kulkijaa…” Jukka

Täällä taas ollaan, sairaalan perhehuoneessa hyvin nukutun yön jälkeen, Jukkakin on edelleen nukkunut hyvin, hänellä on lääkitys kohdallaan. HEH HEH

Lääkärit tulivat taas kierrokselle ja ovat nyt ehdottomasti sitä mieltä, että ukko pysyy sairaalassa maanantaihin asti, varmasti ovat oikeassa, oli se vaan sellainen lento! Mitä enemmän asiaa mietitään, sitä paremmin ymmärretään, että oli Jukalla helkkarin moinen tuuri! Edelleenkin täydellinen blackout, eli ei muista mitään tapahtuneesta!

Minä lähdin taas kylille metsästämään kännykkää ja prepaid-nettiyhteyttä. Kännykkää en saanut, se ei todellakaan onnistu, mutta prepaidin sain ostettua, jippii, nyt on sitten nettiyhteys!

En tainnut muistaa kertoa, että kolaripaikalla sain yhden ihanan naisen yhteystiedot, pyysi minua heille kylään, ihan yökylään… Tänään tapahtui uskomaton juttu, sairaalaan tuli nainen, jonka poika on asunut Jyväskylässä (ilmeisesti opiskellut) ja suunnistanut. Nainen oli kertonut pojalleen, että lehdessä oli ollut juttu suomalaisesta pariskunnasta, joka oli ollut moottoripyöräonnettomuudessa. Poika oli sanonut äidilleen, että mene sairaalaan ja pyydä se nainen kylään, ettei tarvitse olla siellä koko aikaa. Nainen tuli, juttelin hänen kanssaan, olen nyt sitten huomenna menossa heille syömään 😉 VOISIKO TÄLLAISTA TAPAHTUA SUOMESSA?

On ihan uskomatonta, miten täällä ollaan sydämellisiä ja toisista välittäviä 😉
Kerroin, että maanantaina Jukka pääsee pois sairaalasta, niin nainen sanoi siihen, että tulette sitten meillä, minä voin pitää teistä huolta… Voitte rauhasta miettiä miten tästä eteenpäin.

Nainen muuten tiesi Minna Kaupin, poika oli hänen tavannut, Suomessa ja muuallakin 😉 Minna Kaupille vaan terveisiä jos joku tuntee.

Juttu vaan paranee, saimme juuri viestin, että Iltasanomissa on juttu meidän kolarista! EI USKOISI!

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288636802550.html

Ei ole Jukalla aivotärähdystä:
– Jukan oikean käden ranne meni sijoiltaan, kirurgi sanoi, ettei moista ole nähnyt, muuta kuin kerran jollain laskuvarjohyppääjällä, laitan röntgenkuvan tänne kun joskus pääsen kuvia lisäämään. Sijoiltaan meno oli jumittanut muutamat pikkuluut niin, että ranne piti leikata ja laittaa luut järjestykseen. Siihen laitettiin muovitappeja, jotka otetkaan Suomessa pois.
– Ukko on mustelmilla munaskuitaan myöten, vaihtaa väriä kuin kameleontti, mustelmat on dokumentoitu 😉
– Vasemmassa lonkassa on hiusmurtuma ja revähdys, mutta niille ei tehdä mitään, paranevat itsestään.

”Olen päättänyt lopettaa vaikutuksen tekemisen sinuun näillä volteilla, ovat niin helkkarin kivuliaita.” Jukka sanoi, meidän ensimmäisillä treffeillä hän ”otti sivuosuman” kehä-III:n betonikaiteeseen…

Täällä alkaa olemaan nukkumaanmenoaika, eli lauantai-ilta ja kello kymmenen, siellä on 11 tuntia vähemmän!

… Kuulemiin … Näkemisiin …

Yllättävän hyvin nukkuimme molemmat. Jopa täällä perhetalossa. Tämä on kuulemma melko levoton paikka, tänne kun majoitetaan sairaalaan tulevien perheenjäseniä, usein ilmeisesti vähäosaisia ja muutenkin alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvia, jotka eivät halua/pysty maksaa yöpymisestä motellissa tai hotellissa. Täällä on kalliita motelleja, 120-180 NZD yö, Ali kun varasi aikaisemmat, hän sai niitä alle noiden hintojen.

  Perhetalo.

Pakkasin molempien ajokamat säkkien pohjalle, niitä kun ei nyt juuri tarvita, VIRN…

Lääkärin kierroksen jälkeen näkee mikä on tilanne, taitaa kyllä olla Jukan lonkka niin kipeä, ettei sillä liikuta… Sairaalan henkilökunta on ihanaa, kaikki ottavat minutkin koko ajan huomioon, tarjoavat kahvia ja kysyvät kuulumisia…

Koko päivä meni jutustellessa ja miettiessä mitä tehtäisiin, lääkärit kun olivat sitä mieltä, että Jukka ei pääse pois ennen maanantaita, oli sellainen ilmalento, että haluavat pitää tarkkailussa. Jukan käsi ei ole oikeastaan ollenkaan kipeä, nyt kun se on saatu oikeaan asentoon. Kiinnitetty paikalleen muovitapeilla, jotka pitää sitten Suomessa käydä otattamassa pois.

Alilta tuli viesti, että Baz ei tulekaan käymään sairaalassa, vaan menee hakemaan jostain toisenkin kaadetun vuokrabrätkän. On heillä huonoa tuuria, kahtena päivänä peräkkäin kaadettu heidän vuokrabrätkät, ovat poissa vuokrauksesta pari viikkoa, no sen verran meidän brätkät piti muutenkin olla varattuna. Jukan brätkä taitaa mennä lunastukseen…

Kyllä Ali on meidän eteen monen näköistä hommaa hoitanut, peruutellut hotelleja, laivalippuja, yrittänyt siirtää varauksia… Luvannut auttaa vuokra-auton hankkimisessakin.

Kävin kaupungilla yrittämässä ostaa Jukalle kännykkää, mutta eivät myy ilman liittymää. Outoa, Euroopassa saa, tai ainakin Suomessa voi ostaa pelkän puhelimenkin.

Hastings on pieni kaupunki, jotenkin jännällä tavalla täällä Uudessa-seelannissa olevat pikkukaupungit muistuttavan vanhan ajan lännenkaupunkeja 😉

Onnettomuudesta oli juttu täällä paikallisessa lehdessä ja toisen lehden netti-versiossakin
http://www.nzherald.co.nz/hawkes-bay-today/news/article.cfm?c_id=1503462&objectid=11178386
, julkkiksia ollaan. Saimme lehden, Jukan huoneen toisen potilaan äiti toi sen tänne sairaalaan.

Täällä katsellaan kartasta uusia reittisuunnitelmia… Ajatuksena ajella tätä Pohjoissaarta jokunen päivä ja sitten lentää Eteläsaarelle, ajella sielläkin jonkun aikaa.

Aamulla ajoissa ylös, kahvit ja leivät. Keli näytti hyvältä, vaikka vähän pilviseltä. Tänään on vähän ajomatka, enemmänkin kävelypäivä.

Pakattiin brätkät ja taas saatiin juttuseuraa, pariskunta Taupon läheltä oli tullut viettämään joulua Napieriin, kertoivat paikoista, joita pitää ehdottomasti mennä katsomaan.

Päätimme käydä vielä ajamassa rinki kaupungilla päivän valossa, ottamassa ehkä vielä muutama kuvakin 😉 tosi kaunis kaupunki.

Lähdettiin kohti Taupoa … Jotain tapahtui, minä ajoin edellä ja Jukka perässä, menin T-liittymästä muun liikenteen joukkoon, Jukka stoppasi, lähti liikkeelle ja ajoi suoraan auton eteen! VOI APUA! Näin peilistä kuinka hän lensi ilmassa! Sain juuri ja juuri oman moottoripyöräni parkkeerattua tien sivuun, juoksin onnettomuuspaikalle! Jukka makasi maassa, silmät pyörivät ja hän kysyi englanniksi mitä tapahtui? Toisteli samaa… Hetken päästä hän alkoi puhua suomea minulle, oli ihan tajuissaan, ei vain ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

Paikalle kerääntyi ihmisiä, kaikki osasivat toimia hyvin, liikenne keskeytettiin ja ohjattiin toiselle kaistalle. Paikalle tuli poliisit melko nopeasti, samoin ambulanssi, kaikki ihmiset auttoivat, keräsivät tavaroita, tulivat siihen meidän luo, paikalle oli myös yksi lääkäri, mutta sitten tuli jo ambulanssimiehet.

Ambulanssimies tutki Jukan niskaa, palomiesten kanssa ottivat kypärän pois, toinen piti päätä paikallaan, toinen avasi kypärän niin auki kuin pystyi ja laittoivat sitten niskatuen, sitä ihmettelen, että nostivat Jukan istumaan, kun ottivat takin pois, niin ei minusta olisi pitänyt tehdä… Tämän jälkeen laittoivat kaksiosaisen baarin toisen osan Jukan alle, siirsivät Jukan varovasti ensin toiselle osalle ja sitten laittoivat toisen osan toiselta puolelta Jukan alle. Paarit kiinni, Jukka remmeillä paareille, sitten ambulanssiin.

Kävin tilanteen poliisien kanssa läpi, näytin meidän paperit, ilmeisesti he sitten haastattelivat auton kuljettajaa ja todistajia…

Ambulanssilla kaikenlaiset mittarit kytkettiin kiinni, käytiin kroppa paikka paikalta läpi, miltä missäkin osaa vartaloa tuntuu. Sitten käytiin läpi onko lääkkeitä, sairauksia ym ym … Koko matkan ambulanssimies jututti Jukkaa, kysyi ihan selvästi tahallaan samoja kysymyksiä: mones päivä tulimme Uuteen-Seelaniin, milloin Jukka on syntynyt, miten monta päivää olemme olleet Uudessa-Seelannissa, milloin meidän kotimatka-lento on, mitä teet työkseni, oletko ajanut kauan moottoripyörällä, millainen pyrä sinulla on kotona, oletko ollut ennen täällä… Sama muuten toistui sairaalassakin 😉

Minä täytin Poliisien kanssa lomakkeen, ambulanssimiesten kanssa lomakkeen, myöhemmin sairaalassa ensin yhden lomakkeen ensiapuun ja sitten vielä yhden lomakkeen sairaalalle. HUH HUH onneksi osaamme englantia, että pystyimme selvittämään sairaudet, lääkitykset, mitä tapahtui, miten mikäkin paikka osui minnekin… Vaikka välillä kyllä oli haasteellista ymmärtää heidän englantiaan, jotenkin puhuvat leveästi ja nopeasti, eri lailla kuin esim amerikkalaiset tai englantilaiset.

Aivan mielettömän avuliaita kaikki ihmiset: yksi nainen tuli minun luokseni, otti minut kainaloon, halausotteella ja kysyi, pärjäänkö, haluanko apua? Hän sanoi, että voisin tulla hänen luokseen, hän auttaa minua mielellään, voin mennä hänen luokseen yöksi! Hän kyllä huolehtii…tässä vaiheessa, en enää selvinnyt, aloin itkeä… KAIKKI ihmiset tuntuivat välittävän, se tuntui kaiken lisäksi ihan aidolta välittämisestä. Poliisit sanoivat, että he voivat hoitaa brätkät pois, voin mennä ambulanssin mukaan, he ottavat yhteyttä vuokrafirmaan, hoitavat kaikki brätkiin liittyvät asiat.

Menin mukaan ambulanssiin, minäkin taisin olla shokissa, tosi hyvä, etteivät päättäneet minua ajamaan!

Tulimme ensiapuun, missä taas kaikki ihmiset tulivat auttamaan, aina välillä joku kysyi, että onko kaikki ok minulla, haluanko jotain juotavaa, syötävää… Minua passattiin, Jukkaa hoidettiin… Kuvia otettiin rinnasta/kaulasta, kädestä, lonkasta… Jukalla oli oma hoitaja, taisi kyllä olla kaksikin koko ajan!

Sairaalasta hoidettiin jopa se, että poliisit toivat meidän tavarat brätkistä sairaalaan, ettei minun tarvinnut sitäkään hoitaa. KAIKKI HOIDETTIIN! Sairaalaan tuli yksi vanhempi nainen, poliisit olivat soittaneet paikallisen sosiaalitätin, jotain epävirallisemmasta organisaatiosta, hän tarjosi apua, jos pitäisi hoitaa jotain, kuljetusapua… hän toi sen apua tarjonneen naisen yhteystiedot minulle, olin saanut ne jo poliisiltakin… Minulle järjestettiin sairaalasta perhehuone, ettei tarvinnut lähteä minnekään.

 Pakko leikata, pahasti pois sijoiltaan.

Istuin Jukan kanssa koko päivän, he joutuivat antamaan Jukalle Marevanin vaikutuksen poistavan lääkityksen, se vei useamman tunnin. Sitten 18.00 veivät Jukan operaatioon, minut vei turvaamies perhetaloon.

Tarkistin kaikki tavarat, putsasin osan aurinkorasvasta ja tulin Jukan sairaalahuoneeseen odottamaan hänen tuloaan operaatiosta.

Hoitaja kävi noin 21.00 kertomassa, että operaatio oli mennyt hyvin, pitävät Jukan vielä tarkkailussa tunnin…

”Potilas Nieminen” tuotiin huoneeseen, hymyili ja missään ei tuntunut kipua, saattoi tietenkin johtua siitä, että oli pumpattu täyteen morfiinia 😉

Potilaan mietteitä:
V… tuttaa reissun takia, mutta nyt alkaa jo tuntua siltä, että onneksi ollaan hengissä. Puoli metriä sivuun, saattaisi jalat olla tohjona, tai muuta TOSI PALJON PAHEMPAA!
Itse onnettomuudesta en muista mitään, viimeinen muistikuva, että pysähdyin STOP-merkillä ja sitten makasin maassa ja laitettiin paarit alle.
Taas sama oikea peukalo murtunut ja ranne sijoiltaan! Kyynärvarren luut kämmenselkään yläpuolella ja ranteet pikkuluut sisinsokin, siksi piti leikata ja laittaa paikoilleen. Peukalossa muovitappi, kuukauden päästä se otetaan pois, ranteen tapit kahden kuukauden päästä… Valokuvia on otettu röntgenkuvista ja itse kädestäkin.
Lymfa-sukat pohkeissa olivat ihmeelliset, en ole ennen nähnyt, tai kuullutkaan moisista!

Jukka rupesi nukkumaan yhdentoista maissa, nukkui koko yön hyvin.

Aamulla kun heräsimme, satoi, harmi, ei tuntunut kivalta. Päätimme, että emme lähde ihan heti liikkeelle, mutta kun ilma ei tuntunut selkeävän, lähdimme 10.30. Sadevehkeet päälle ja menox, ei ollut yhtään kylmä! Ei tuo sade ole ongelma, vaan se, että ihan vieraalla brätkällä kippuraisille mutkateille, matkaa ainakin 200 kilometriä.

Onneksi sade loppui heti ja kun tuuli, tietkin kuivuivat saman tien. Taivas oli tosi pilvinen, ajelimme edelleen sadevehkeet päällä, muutama tunti ajeltuamme, tulimme pieneen kylään, jossa oli tankki ja kahvila auki, sellainen sekatavarakauppa, millaisia Suomessakin maalla vielä jossain näkee.

Tankkasin 91:stä (lisäsin itse oktaani-lisäainetta), kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, oli pakko päästä jatkamaan matkaa! Uskomatonta, bensa-asemia ei ole montakaan tällä reitillä ja niistäkin suurin osa on kiinni nyt joulun pyhinä. Tuon 91:n tankkaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, kone alkaa nakuttamaan, saatta hajottaasen…

Kahvila olikin jännä paikka, ”kahvilanpitäjä-rouva” oli tosi hippi, poltteli sätkää (maori) miesystävänsä kanssa ja kertoili kaikenlaisia tarinoita, itsestään ja uusseelantilaisista. Juteltiin siinä reilu puoli tuntia. Erittäin kaunis nainen, tosi hyvin säilynyt, vanhempi poikakin jo 24-vuotias, itse näytti karvan päälle 30:sieltä.

Pakkasimme sadevehkeet pois ja jatkoimme ajelua kippuraisilla teillä maisemia ihaillen. Kyllä on kaikki niin suurta, tutut kukkapurkkikasvit kasvavat täällä puina, heinää ovat varmaan neljä metrisiä, saniaset samoin, puut ovat monta kymmentä metristä… Oli laaksoja ja kukkuloita, tosi korkeita kukkuloita (miksihän niitä pitäisi kutsua?) melkein kaikki kukkulat olivat puuttomia, varmaan vuosisatojen aikana hakattu pois? Samalla lailla kuin Brittein-saarellakin. Nyt näille kukkuloille oli paikoitellen istuttu mäntyjä, näyttivät Pinjamännyiltä. Osassa oli jo hienoja havumetsiä.

Pysähdyttiin Gisbornessa, Jukan piti saada myös bensaa, ei ollut tankannut sitä 91:stä kun ei ollut ollut pakko. Tänne muuten Captein Cook rantautui 1791? Kaupunki oli ihan kuollut, kaikki olivat joulun vietosta. Pari maoria kävi juttelemassa ja hieromassa neniämme 😉

Tultiin jossain vaiheessa taas meren tuntumaan, rannalla oli ”Freecamping” kyltti ja siellä oli monen näköistä telttaa ja asuntoautoa, jopa levyistä ja kevytpeitteestä tehtyjä rakennelmia. Oli ihan vessankin kokoisia telttoja 😉

Pysähdyimme ihailemaan merta, saimme heti juttuseuraa, tatuoitu mies, liikkeellä hienolla asuntobussilla, tuli katsomaan brätkiämme ja kertoi, että hänelläkin on 3 harrikkaa ja yksi Hosbossi. Kaikkialla tuntuu saavan seuraa, kaikki ovat olleet ystävällisiä, sitä Ali kyllä sanoikin.

Naipieriin tultiin kuuden nurkissa, kirjautuminen hotelliin ja kävelen kaupungille. Oli aika haasteellista löytää ruokapaikkaa, kaikki paikat näyttivät olevan kiinni … Löytyi yksi intialainen, auki ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen, meidän onneksemme. Ruoka oli tosi hyvää!

Kiertelimme kaupunkia ja ihailimme Art Deco -taloja, ei turhaa kehuttu, että täällä niitä on. Kaupunki oli täysin autio, ei ketään liikkeellä, ihan aavemaista, ei sitten mihinkään olusille.

Törmättiin ihan sattumalta taksi-kopille, kaksi puheliaita kuskia kertoivat kaikenlaista kaupungista ja sen historiasta, lopuksi toinen vei meidät hotellille.

Vähän aikaa siinä kirjoiteltiin ja katsottiin huomista ajoreittiä.

Ylös 8:n nurkissa, aamupala ja brätkien pakkaus 😉 Tavarat mahtuivat hyvin, ”joulu-eväät” tekivät pikkasen tiukkaa. Kuulimme nimittäin, että joulupäivänä (Boxinday) on monet paikat kiinni, eli saattaa olla, ettemme pääse mihinkään kahville tai syömään ennen iltaa, jos silloinkaan.

Nyt jouluaattona liikennettä oli jonkin verran enemmän kuin eilen sunnuntaina, mutta ei kuitenkaan mitään varsinaista ruuhkaa. Ajelimme rannikon tuntumassa menevää tietä (2), melko kapea, eikä paikoitellen minkäänlaisia reuna-alueita ja silti nopeusrajoitus on 100, Suomessa nopeusrajoitus olisi varmasti ollut maksimissaan 60!

Täällä on tosi paljon maastureita, ihan ymmärrettävää, kaupunkien välissä kun isolta tieltä mennään pois, on tiet usein hiekkateitä, ainakin tällä rannikkoalueella, muustahan meillä ei ole vielä kokemusta.

Ajeltuamme noin 70 kilometriä rantatietä, poikkesimme sisämaahan, käänsimme nokan kohti Rotouraa, alue on vulkaanisesti aktiivinen, jo ennen kuin oli kaupungissa, rikin tuoksu tuli nenään. Rotouran alue on kuuluisa kuumista lähteistään, geysireistään ja vulkaanisesta mudasta. Melkein keskustassa on Te Puia, ”Pohutu geysirin purkautumista pääsee aika varmuudella seuraamaan, sillä se purkautuu 20 kertaa päivässä”, luki esitteessä ja meillä kävi tuuri, juuri kun tulimme alueelle, alkoi se syöksemään 5-10 metristä kuumia vesisuihkuja.

Alue on tosi kummallinen: matalaa kasvillisuutta ja välillä savisia alueita, joissa pulppuavaa mutaa, välillä pyöreälinjaista kivikkoa/kalliota, joissa reikiä, joista tulee kuumaa höyryä, ihan tasaisessa maassakin on höyryäviä reikiä, rikki tuoksuu, osassa rei’än reunat ovat keltaisena… Muutamassa kohdassa kun käden ylsi laittaa rei’än päälle, tuntui höyry tosi kuumalta. JÄNNÄÄ

Koko alueella on tupakointi kielletty, tuntui hassulta kun oli se rikin haju nenässä.

Tämäkin on tietenkin turistipaikka, Maorien tanssiesityksiä tasatunnein ja olisi ollut joku hieno musiikkiesityskin, seuraavaan, jossa oli tilaa, odotusaikana oli yli tunti, eme jääneet sitä katsomaan. Perussisäänpääsy oli 48,50 NZD, aika kallista…

Alueen kahvilassa kahvit, vähän suolaista ja takaisin menoksi. Ilma on ollut koko ajan pilvinen, mutta ei ole ollut onneksi pelkoa sateesta. Suuntana Whakatane, tai oikeammin Opotiki, rannikolla. On nämä paikkojen nimet hauskoja, täytyy oikein ta-va-ta…

Opotikissä tankille, huoltoasemalla vanhempi mies tuli juttelemaan Jukan kanssa, kehui meidän pärriä hienoiksi. Kävin maksamassa bensat, nuori kassa-poika ihmetteli mustaa luottokorttiani ja nauroi iloisesti. Hetken päästä kävin vielä ostamassa vesipullon ja tutkin Uuden-Seelannin kolikoita, sanoi nais-kassa nauraen ”fani money”. Kaikki ihmiset ovat olleet tosi ystävällisiä ja mikä ihaninta, tuntuu, että täällä nauretaan paljon 😉

Kiivas Kiwin metsästys menossa, mutta nähty tiensivussa saamatta linssin taakse.

Opotikistä yöpaikkaan Hicks Bayhin oli upea nouseva ja laskeva rantatie, mielettömiä maisemia, aavaa merta, kiwi-viljelmiä rinteillä. Välillä tuuli aika kovaa, tälle viimeiselle reitille lähdettäessä pisti silmääni merkki ”Te Kaha = OPEN, Te Araroa = OPEN, Tikitiki = OPEN. Eli tie ei ole aina auki, kun on kova tuuli, sade tai niin kylmä, että tie jäätyy, laitetaan se kiinni. Ajatella, tällä Pohjois-saarellakin on nurkka, jossa voi tulla niin kylmä!

Tulimme Hicks Bayhin Motelille, kamat huoneeseen ja ”Joulu-illalliselle” , olimme ajatelleet, että saisimme lammasta, mutta hitto, ei ollut tarjolla! Söimme hyvät pippuripihvit. Ravintolassa oli meidän lisäksi muutamat seurueet, itävaltalaisia, amerikkalaisia ja uusiseelantilaista, tarjoilija kävi juttelemassa kaikkien kanssa, aivan älyttömän mukava fiilis. Tarjoilijan parhaan kaverin mummo oli suomalainen, ”finnish, isn’t it?” Muisteli tarjoilija suomalainen sanaa…

Nukkumaan ajoissa.

Yöllä oli satanut, edelleen tihkutti ja taivas ihan pilvessä. Ali (Bularangi Motorbikes Rentalin omistajapariskunnan rouva) sanoi eilen, että Uudessa Seelannissa keli vaihtuu välillä tosi tiheään, tunnin sisällä voi kokea kaikki vuodenajat! No, pohjois-saarella lämpötila on talvellakin +15-30, eli ei nyt ihan lunta tule useinkaan, mutta helkkarin moinen myrsky voi tulla, etelä-saarella talvella (meidän kesällä) menee osassa paikoista miinuksen puolelle ja tulee luntakin.

Ali haki meidät heidän Officeen Waihille kirjoittamaan paperit ja lunastamaan brätkät. Tsekattiin bärrät ja käytiin läpi liikennesääntöjä ym hyvä tietää -juttuja, kypärät päähän ja hakemaan minun kämpille unohtamaa ajokorttia (hitto!), eli ei muuta kuin ajettiin Waiihi Beachille (11km) ja takaisin Waihille.

Kyllä taas hirvitti aluksi väärällä puolella ajaminen, AUZH, liikenneympyrät ;( He kun vuokraavat brätkiä ulkomaalaisille, ovat he liimanneet vasenpaan peiliin ja ”tuulilasiin” KEEP LEFT -tarran muistuttamaan missä pitää pysyä.

Jukalla Road King ja minulla Softail, nuo tuulilasit, hm hm, ei kyllä ole minun makuuni, vaikka kuinka ajattelisin, että ajomukavuutta, ei hitto, vähän niinkuin urheiluauton perään laittaisi peräkärryn, tai söisi hienoa illallista juoden sen kanssa CocaColaa … Satula sian selässä ja sillee …

On se vaan niin villiä ajella ihan pakasta vedetyllä (uudella) brätkällä, kaikki on jotenkin niin, miten sen sanois, niin piperrystä, omalla brätkällä käännetään roskista kahvaa, isolla kädellä! Tässä stongagin on jotenkin rimpula, siro, satula on kuin istuis OIKEASTI nojatuolissa, eikä brätkät päällä… Ekat 10 kiusaa huomasin katselleeni tuulilasin yli, HEH HEH Ajoasento on sellainen tökötys, olen monet kerrat katsonut Suomessakin kun jotkut istuvat brätkät päällä ”tököttäen” selkä suorassa ja jalat kummasti koukussa, se johtuu brätkät osien asetelmista, tämä on ilmeisesti ”paras asento” HEH HEH tällälailla tököttäen me sitten ajellaan ympäri Uutta-Seelantia…

Jukalle tuli GPS, ihan väkisin halusivat sen meille laittaa, ihan selvästi ”kaikki käyttävät GPS:ää”. No, ei varmaan huono, syytä itsekin olisi opetella, varmaankin, joskus, ehkä … Minusta on niin kiva katsella karttaa, piirrellä siihen tussilla 😉

Täällä täytyy oikeasti olla se kansainvälinen ajokortti sanoi Bez (omistajapariskunnastan herra), jos poliisit pysäyttävät ja näytät heille vain ulkomaalaista ajokorttia, saattaa matka tyssätä siihen, niin on kuulemma usealle käynytkun, ei kuulemma tarvitse hyväksyä paperia, missä tekstissä ei ole mitään ymmärrettävä kieltä 😉

Sitten vaan baanalle!

Ensimmäisen päivän ajoreitti kiertää Goramandel Loopin, eli kierrämme moottoripyöräilijäiden suosiman niemen kärjen. Tiet ovat hienoja mutkateitä, välillä kapeita, eli toisilla väistämisvelvollisuus. Ylös, alas rinteitä, välillä turkoosia vettä ja hiekkarantoja ihan vieressä. Pieniä kyliä, aikamoni talo ihan selvästi kesämökkejä. Keli parani heti kun menimme yli kukkuloiden, saimme ajella koko päivän kauniissa auringonpaisteessa.

Koulut loppuivat täällä viime perjantaina ja alkoi kesälomakausi, koulut ovat kiinni 6 viikkoa.

Jonkin verran on liikkeellä asuntoautoja ja pakuja, monella on peräkärrykin perässä, tällainen lomalaisten liikenne lisääntyy paljon ihan näinä päivinä. Liikenne sujuu ihan hyvin, autoilijat ovat ainakin vielä ihan kohteliaita.

Varasimme majapaikkoja ennakkoon, tai siis Ali varasi meille, monessa suositussa paikassa oli jo tosi vaikea saada yöpaikkaa. Niin ja laivaliput on hyvä olla ostettuna ennakkoon, ne myydään loppuun, ei olisi kivaa, että loma tyssäisi siihen, että ei pääse jatkamaan matkaa kun on väärällä saarella. Tilanne on ihan sama kuin Suomessakin.

Hotellien hinnat tai yleisesti majoittautuminen ei ole kallista, tietenkin riippuu siitä miten kallisti haluaa majoittua, mutta meidän yöpymiset maksavat lähes kaikki 70 euroa yö, katselimme itsekin hintoja ja samaan päädyimme. Toki voi löytää vieläkin edullisempia paikkoja, mutta silloin pitää jäädä kauemmaksi kohteesta, esim kaupungin ulkopuolelle. Telttaillen on edullista, monet kuulemma ostavatkin teltan täältä reissun ajaksi ja sitten se toinen oli ne pakuilla reissaajaa.

Tulimme takaisin Waihi Beachille kuuden nurkissaan, kaupan kautta. pakko varata syötävää ja juotavaa sivulaukkuun, ei oikein tiedä kuinka paikat on auki joluaattona ja joulupyhinä (Boxingday ja Chrismasday), kämpillä vaatteet vaihtoon ja kylälle syömään.

Ruoka on täällä kallista, jopa lammas, jota täällä kasvatetaan mielettömiä määriä, taitaa olla suurin vientituote. Bizza esim maksaa 20-30 UZD = 15-25 euroa. Bensa Suomen hinnoissa.

Illan pimetessä useassa pihassa ammuttiin raketteja, näyttää liittyvän täällä jouluun, saas nähdä millaista on huomenna jouluaattona 😉

Hitsi, matkalla näin kyltin ”Hot water beach”, kaivelin äsken muistiinpanojani ja löysin: ”Hot Water Beach saa nimensä kuumista lähteistä jotka pulppuavat rantahiekassa. Laskuveden aikaan voit ottaa kuuman kylvyn hiekkaan kaivamassasi altaassa.” Ensi kerralla täytyy pysähtyä!

Aamulla heräsin koneessa niin aikaisin, että katsoin leffan. VIHDOIN koitti se hetki, jota olimme jo pitkään odottaneet, laskeuduimme 12.05 Aucklandin kentälle!
Maahan pääsy sujui nopeasti, ilman kummempia kommervinkkejä, laukkuja ei avattu, eikä maahantulotarkastus tuntunut kauhean painostavalta.

Mikä keli, mikä lämpö!

Kentällä, ihan niinkuin amerikkalaisissa elokuvissa, Ali odotti kyltin kanssa, hän tunnisti meidät heti, olihan meillä ajosaappaat jalassa ja ajorotsit kainalossa.
Olimme sopineet, että Ali hakee meidät kentältä ja vie Waihi Beachille johonkin hotelliin, olemme sitten aamulla ajoissa ottamassa brätkät vastan ja pääsisimme tien päälle.

Hän oli tosi ”vaikuttunut” meidän tavaroiden vähyydestä, meillä oli vain säkit olalla, ei käsimatkatavarat. Ihan normaali varustus meikäläiselle, säkistä löytyy kuitenkin useammat pitkähihaiset-ja lyhythihaiset T-paidat, toiset housut, kengät, välikerrasto, alusvatteet, pesuvehkeet, lääkkeet, luettavaa, vara haskat, -buffi, kirja… Siis vaikka mitä!

Matkaa oli noin 130 km, sujui rattoisasti, Ali kertoili kaikenlaista hyödyllistä Uudesta-Seelannista: nopeusrajoituksista, poliiseista, turvallisuudesta, luonnosta, ihmisistä… Täällä ei tarvitse pelätä, että brätkästä varastettaisiin jotain, kuulemma voit jättää kypäränkin pyörän päälle. Hän veikkasi, että Uudessa-Seelannissa on eniten HD:tä brätkien määrään nähden. Ja minä olen sitä mieltä, että Suomessa on naismotoristeja eniten brätkien määrään nähden. Ei Jenkeissä, ei missään päin Eurooppaa, ei Englannissa, ei Saksassa, eikä Ruotsissakaan ole näkynyt paljoa naismotoristeja.

Kirjauduttiin majapaikkaan, Beachaveniin, vietiin tavarat ihanaan mobilehomeen, Udessa-Seelannissa lomaillaan paljon niin, että kierretään asuntoautolla, telttaillaan, käytetään näitä mobilehome- ja mökkipaikkoja sekä motelleja ja B&B-paikkoja. Jalat hetkeksi seinää vasten ylös, melkein tirsat…

Liikkeelle, kohti rantaa, kierrettiin Waihi Beachia pidemmän reitin kautta, eli käytiin kaupassa hakemassa aurinkorasvaa jätti-suojakertoimella, juotavaa ja vähän aamu- ja iltapalaa. Upealle rannalle päästyämme, riisuimme kengät, vedimme pintaan aurinkorasvat (kerroin 30!) ja lähdimme kävelemään. Miten lämmintä! Nyt voisi kirjoittaa suoraan jostain romaanista: ”varpaat upposivat silkin pehmeään hiekkaan … lämmin tuuli hulmutti hiuksia… vaahtopäiset aallot kuljettivat rantaan näkinkenkiä … ” IHANA RANTA

Jokunen tunti nautiskeltiin rannasta, sitten suunnistettiin ranta-kahvilaan, oli saatava jotain syötävää, pieni avokado-rapu-cocktail oli juuri sopiva, NAM.

Beachavenkin alkaa vähitellen täyttyä, poissa ollessamme tänne oli tullut lisää asuntoautoja. Jouluksi paikka tulee kuulemma ihan täyteen. Aika outoa olisi viettää joulua telttaillen 😉

Taitaa sittenkin sisäinen kello kilkutella, pakko mennä nukkumaan, vaikka kello ei ole vielä yhtätoista, saas nähdä moneltako herää …

Aamupalan jälkeen otimme taxin ja ajoimme paikalliseen HD-liikkeeseen, ei ollut mitään ostettavaa, onneksi ja epäonneksi, olisi ollut kiva saada paita Hongkong tekstillä 😉 1200 Sporsteri maksoi 175000 HKD, eli noin 17000 euroa, pikkasen taisi olla halvempi kuin Suomessa.

Hotellin luovutus ja kaupungille, vietiin laukut Airport Express Stationin säilytykseen, sieltä hengailemaan taas yhdelle jättiostarille. Lauantai on siirtotyöläisten vapaapäivä, kaupunki on täyttynyt heistä. Onneksi olimme kierrellen kaupungilla jo kahtena päivänä, ei siis ole pakko mennä ryysikseen mukaan. Kaupoissa, tai lähinnä kassoilla pitkät jonot.

Harmillista, että muistimme vasta myöhään iltapäivällä, että piti mennä Bank of Chinan näköalaterassille (43. kerrokseen) katselemaan kaupunkia, kaiken lisäksi ilmainen!

 Näköala hotellista.

Ajoissa kentälle, tosi siisti tämä Hongkonginkin kenttä, muistaakseni Helsingin lailla luokiteltu maailman parhaiden lentokenttien joukkoon. Kentällä oli valtavasti henkilökuntaa, joku aina ohjaamassa johonkin suuntaan, toista se on Helsingissä 😉

Koneessa viereemme istui parikymppinen ranskalaismies, hänen kaverinsa oli tullut jo pari päivää aikaisemmin ja hankkinut pakettiauton, heidän on tarkoitus kierrellä sillä Uutta Seelantia. Olen lukenut jostain, että tämä on todella yleinen tapa nuorten keskuudessa: ostaa paku, asua siinä, helppo tapa tutustua Uuteen Selantiin. Vähän sellainen hippi-meininki, sopisi minullekin!

Yölento… Kone taas täysi, illallinen, leffa ja nukkumaan: korvatulpat, silmälaput, peitto korviin. Yllättävää, että sitä pystyy nukkumaan tällaisissa koneissa 😉

Hongkongissa, aikaero on 6 tuntia, herätettiin normaalisti, eli ei minkäänlaisia ongelmia aikaeron takia. Taitaa ollakin niin, että näin päin niitä ongelmia ei yleensä tulekaan?

Päätettiin hypätä kiertoajelubussiin, helppo tapa saada kaupungista jonkin näköinen yleiskuva näin lyhyellä vierailulla. Lämpötila päivällä on +15 nurkilla, eli ei kauhean lämmintä, mutta silti menimme yläkerroksen avonaisille paikoille. Bussit olivat melko täysiä, mitenköhän täysiä ne ovat turistisesongin aikana (lämpimään aikaan vuodesta)? Toisaalta, täällä taita olla aina jonkin verran turisteja.

Loikattiin pois bussista välillä ja Peak Tram funikulaarilla ylös Victoria Peak vuorelle, upeat näköalat alas Victoria Harbour satamaan, onpa maisemat kannatti muuten ostaa lippu samalla kiertoajelulipun kanssa, ei jouduttu menemään enää lippujonoon! Jonottamaan silti jouduttiin vajaat puoli tuntia. Täällä osataan jonottaa melko hyvin, muutama nuori nainen hivuttautui jonossa aina vähän eteenpäin (samaa huomattiin muuallakin), mutta ei missään nimessä lähellekään ”Italian tyyliin”, osalle tuttu juttu Italian reissultani: olin ekana ja yksin jäätelökioskin jonossa, silti kolme italialaista osti ennen minua tai, että olimme bussipysäkillä ekana, bussiin mahtui 40 henkeä ja törkeän röyhkeästi vanhat italialaisakat tunkesivat rääkyen kainaloidemme alta ja välistämme, omasta mielestään tietysti ihan oikeutetusti, menimme bussiin lähes viimeisinä.

Maisemia Vintoria Peakistä.

On tämä mielettömän näköinen paikka! Näitä pilvenpiirtäjiä riittää, luin jostain, että täällä niitä on eniten maailmassa, yli 7600 kappaletta? Hitsi, voiko olla tosiaan niin paljon? Pilvenpiirtäjäksi lasketaan kaikki yli 100 metriä korkeät rakennukset, joissa ihminen voi olla. Kun tulimme junalla kentältä, oli kokonaisia pilvenpiirtäjä-asuinalueita, osa jo aika rähjäisiäkin…
Laskeuduttaemme takaisin alas kaupunkiin, hyppäsimme bussiin, katselimme kaupunkia muutaman bysäkin välin (pysäkin väli=kyytiin ja kyydistä pois voi hypätä yhdeksässä paikassa eri puolilla kaupunkia), kunnes taas hyppäsimme pois Hard Rock Cafeen kohdalla. Mistähän tämä ravintola-konsepti on kotoisin? Amerikasta, mutta mistä sieltä?

Jatkettiin matkaa kävellen, ostettavaa olisi tosi paljon, edullisestikin… Ajauduimme muiden kävelijöiden virran mukana kalliimmalle ostosalueelle: Luis Vuitton, Cartier, Tiffany, Dior, Armani, Bvlgari, Chanel…siis KAIKKI kalliit merkit, jättiläismäinen otoskeskusrykelmä, viiden eri pilvenpiirtäjän ”kivijalassa” Armanilla oli oma kauppa lapsillekin. Mitään ei ostettu!
Kierreltiin kaupoissa kunnes jalat olivat niin väsyneet, että päätettiin kävellä hotellille huilaamaan.

Illalla kun lähdimme uudelleen liikkeelle, huomasimme, että oli jokailtainen valoshow (reilut 40 pilvenpiirtäjää) menossa, harmi, emme olleet missään sellaisessa paikassa, että olisimme voineet jäädä sitä ihailemaan. Se minkä siitä näki, oli hienoa, rakennusten valot vaihtuivat ja ihan kuin olisivat muuttaneet muotoaankin.

Kiertelimme Sohossa ja Lan Kwai Fongin alueella, tänne keräännytään illalla ja täältä löytyvät suosituimmat pubit ja discot. Kaduille alkoi pikkuhiljaa kertyä enemmän ja enemmän ihmisiä, nuoria aikuisia, iso osa eurooppalaisia. Kierreltiin ja katseltiin, pysähdyttiin muutaman kerran, olut ja viini oli ihan Suomen hinnoissa. Yhdessä pubissa oli batman sisäänheittäjänä, hieroi Jukan hartioita.

Aikamme kuljeskeltuamme, pysähdyimme syömään tosi mautonta thaikku-ruokaa, no, punainen chilikastike korjasi tilanteen.
Kaduilla alkoi olla kova meteli, kaljapulloja maassa, täällä on edelleenkin paljon lasipulloja käytössä! Kadulla jaettiin ilmaiseksi ”hang over”-billereitä HEH HEH

Alkoi olla tosi kova meteli, poliisit, poikkesivat katuja aidoilla, eli autojen liikkumista rajoitettiin, otettiin lisää tilaa jalankulkijoille. Ekan kerran näkyi muutama kadulla eläjäkin.

Puolen yön nurkilla hypättiin Taxiin ja mentiin nukkumaan

Hongkong, reilut 7 miljonaa asukasta 1000 km2:lla (Helsingissä 0,6 miljoonaa 750 km2:lla,merialueineen). Paikkoja, jotka on itse nähtävä: pilvenpiirtäjiä, makeita kaksi kerroksissa raitiovaunuja, järjetön määrä valomainoksia, toimivat metrot, IHMISIÄ…
Meidän hotelli,Ozo HongKong, on ihan, tosiaan IHAN, keskustassa, Central- ja Admiraltyn-metroasemien välissä ja Cathay Pacific (valtava, kolmiosainen ja hieno) -ostoskeskuksen vieressä. Kuvassa keskellä näkyvä korkea torni, jossa on valoista tehty iso ruudukko, on tuossa lähellä.

Hongkongissa, hyvin nukutun lentokone-yön jälkeen (uskomatonta!)…
Täällä kaikki toimii, metrolla lentokentältä keskustaan ja taksilla siitä hotellille, olisimme voineet vaihtaa metroa ja kävellä 400-500 metriä, mutta jotenkin laiskuus iski. Taksit ovat oikeasti halpoja täällä!

Aikamoisia lähiöitä, laskeskelin kerroksia ja tutkiskelin hotellissa netistä asumisoloja HongKongissa … tässä talokompleksissa asuu noin 10 000 henkeä!

Ilta vietettiin Tempel Street Night Market -alueella, varsinaiset turhuuden markkinat, kävi ihan naurattamaan kun näki mitä kaikkea Angry Birdsistäkin oli tehty ja tietysti lisenssiasiat kunnossa?
Jotain pientä tarttui mukaan: T-paita, lukulaseja ja teräs-sormuksia …huoh… halvalla …
Syötiin ravintolassa, kojut kyllä houkuttivat, mutta nyt oli kiva mennä ihan rauhasta istumaan. Sitten vaan hotellille, TV auki, yllättävän paljon englanninkielistä ohjelmaa…